Taina Niemelä
Kaksi erilaista pelastuspäivää
Vuodesta 2015 Sea Watch -järjestö on partioinut Välimerellä auttaakseen merihädässä olevia siirtolaisveneitä. Vietin keväällä 2017 kaksi viikkoa vapaaehtoisena järjestön aluksella.
Saimme kolmelta aamuyöstä puhelun Rooman MRCC:ltä (Maritime Rescue Coordination Centre) mahdollisesta kumiveneestä juuri Libyan aluevesien ulkopuolella, kansainvälisten vesien etsintä- ja pelastusalueella. Lähdimme ajamaan koordinaatteja kohti, ja kello kuusi aamulla, auringon juuri noustessa, olimme annetussa paikassa. Tähyilimme kiikareilla yrittäen löytää pientä pistettä horisontissa aaltojen lomassa. Olimme yli 24 tunnin ajomatkan päässä Maltalta, joka on lähin rannikko Euroopassa.
Löysimme mahdollisen kohteen ja aloimme ajaa sitä kohti. Lähestyessämme aloin erottaa kiikareilla vilkuttavia tai huitovia käsiä, kasvojen piirteitä, silmiä. Olin yrittänyt varautua siihen, että on emotionaalista olla katsekontaktissa ihmisten kanssa, jotka ovat merihädässä ja tietoisia hengissä selviämisen mahdollisuuden pienuudesta. Vene näytti pikkuriikkiseltä keskellä aaltoja, keskellä loputonta aavaa. Olimme kaukana maista, ja näillä ylilastatuilla veneillä ei ollut hyvälläkään säällä mitään mahdollisuutta pysyä koossa tai pystyssä sitä monen vuorokauden matkaa, joka olisi edessä. Veneet ovat niin täyteen lastattuja, etteivät ne kestä loiviakaan aaltoja kauaa halkeamatta. Nykyään harvinaisemmat puuveneet voisivat teoriassa kestää, mutta kaatumisvaara on suuri. Lisäksi auringossa paahtuminen johtaa usein vakavaan nestehukkaan ja alakannella olevien tukehtumiseen. Jokainen vene on siis melkein heti lähdettyään luokiteltavissa merihädässä olevaksi.
Missiomme johtaja arvioi matkustajia olevan puuveneessä reilut 400. En uskonut häntä ennen kuin olimme lähempänä. Tuntui mahdottomalta ajatella, että paattiin voisi mahtua niin paljon, vaikka ottaisi huomioon, että noin saman verran kuin on näkyvissä, on todennäköisesti vielä kannen alla. Kiikareilla tähyillen ja pikkuhiljaa myös paljain silmin kohtasin katseita: pelkoa, toivoa, huolta, päättäväisyyttä, välinpitämättömyyttä, rohkeutta, paniikkia? Miehiä oli eri maailmankolkista. Naisia ja lapsia en aluksi nähnyt, koska he yleensä matkustavat yläkannen keskiosassa lattialla, jota pidetään turvallisimpana paikkana.
Pelkäsin heidän puolestaan. Miltä on mahtanut tuntua ennen kuin pelastuslaivoja oli näköpiirissä? Missä terveydentilassa matkustajat ovat? Mistä oloista he ovat juuri muutama tunti aikaisemmin paenneet Libyasta? Lisäksi tiesin, ettei vielä nytkään oltu selvillä vesillä – pelastusoperaatio on hidas ja mitä tahansa voi sattua heidän keikkuessaan laineilla ilman pelastusliivejä, suurelta osin uimataidottomina. Pelkäsin myös omasta puolestani: jos heidän veneensä kellahtaisi nurin ylilastin tai paniikin takia siinä silmiemme edessä, aika vähän olisi tehtävissä. Meillä ei ole kalustoa tai tietotaitoa koko veneellisen pelastamiseen merestä.
Kuva: Sea-Watch
Vesi on turvallisempaa kuin maa
Siinä kiikaroidessamme mekaanikkomme kanssa – muiden valmistellessa pelastusveneitämme veteen laskettavaksi – hän huokaisi miettiväisenä, miten vaikeaa on ymmärtää, mitä kauhua, kärsimystä tai elämän mahdottomuutta maalla on täytynyt olla takana laittaakseen itsensä niin täysin meren armoille. Kuten runoilija Warsan Shire kirjoittaa siirtolaisuutta käsittelevässä runossaan ”Koti”: Kukaan ei laita lapsiaan veneeseen, ellei vesi ole turvallisempi kuin maa. (Englanniksi: No one puts their children on a boat unless the water is safer than the land).
Koska puuvene vaikutti kohtalaisen vakaalta ja hyväkuntoiselta, ensimmäisen pelastusvenekontaktin tarkoituksena oli tarkistaa välittömän ensiavun tarve ja jakaa pelastusliivit. Tarkoituksena on lisäksi rauhoittaa ihmisiä, sillä paniikin tai kilpailuasetelman syntyessä vene helposti menettää stabiliteettinsa. Myös Libyan rannikkovartiosto oli paikalla, avustaen ja kommunikoiden.
Koska Libya on hajonnut useisiin osiin, sen rannikkovartiosto koostuu eri ryhmittymistä, joilla on hyvin erilainen suhtautuminen siirtolaisveneisiin ja pelastusoperaatioihin. Varsinkin viime aikoina osa ryhmittymistä on EU-diilin myötä usein käyttänyt väkivaltaa tai aseellista uhkailua, joka on johtanut kuolemiin ja laittomiin käännytyksiin pelastusoperaatioissa kansainvälisillä vesillä. Tämä on pakottanut osan kansalaisjärjestöistä väliaikaisesti lopettamaan toimintansa.
Veneen evakuointi
Jotkut yrittivät antaa sylilapsia keskilattialta eteenpäin pelastusveneissä työskenteleville samalla, kun pelastusliivejä jaettiin. Ensihoitajamme saivat kuulla, että alakannella on neljä ihmistä tajuttomana. Heitä ei kuitenkaan voitu heti tuoda sieltä aluksemme sairaalahuoneeseen hoitoon, koska molemmilla kansilla oli niin tungosta. Alakannelle ei myöskään voitu jakaa pelastusliivejä tilanpuutteen vuoksi.
Veneen evakuointi alkoi: ensin lapset äiteineen ja muut naiset, sitten muita matkustajia yläkannelta saadaksemme tilaa sairaiden siirtämiseen alakannelta. Pelastusveneemme pystyvät kuljettamaan vain noin kymmenen ihmistä kerrallaan ja siirrot veneestä toiseen ovat aikaa vieviä, koska kaikki on tehtävä hitaasti paniikin tai ”joukkopaon” estämiseksi. Olin kannella ottamassa ihmisiä vastaan. Useat lysähtivät heti saavuttuaan lattialle rättiväsyneinä auringon paahteesta ja nestehukasta tai emotionaalisesta jännityksestä.
Merestä juuri selvinneille voi joskus olla epäselvää, kenen mandaatilla tai minkä auktoriteetin kanssa yhteistyössä pelastusveneet operoivat. Sea-Watchin nettisivuilla onkin traaginen video itkevästä miehestä, joka luulee aluksen toimivan yhteistyössä Libyan viranomaisten kanssa ja sanoo: ”Antakaa minun mieluummin hukkua tänne kuin palautatte takaisin Libyaan.”
Nauravien ja heti kontaktia ventovieraiden kanssa ottavien sylilasten saapuminen laivaan oli monelle operaatiossa mukana olleelle kaikkein kiitollisin hetki. Mutta oli vaivaannuttavaa ottaa vastaan monien naisten suutelut, syleilyt ja kiitokset. Halusin vain sanoa heille kiitokset takaisin, toivottaa tervetulleeksi, muistuttaa itseäni ja heitä, että hengenhädässä auttaminenhan on ihan ”normaalia”, jotain mitä kuka tahansa tekisi.
Vaikka vapaaehtoisten tiimit ovatkin motivoituneita ja keskittyneitä vain tehtävän hyvin hoitamiseen, toiminnassa ja sen representaatiossa on vaikea välttää asetelmaa, jossa valkoiset pelastajat toimivat muualta tulleiden ”uhrien” “sankareina”. Mutta juuri sillä hetkellä päällimmäisenä oli monelle vapaaehtoiselle vain ihmetys ja kunnioitus selviytyjiä kohtaan. Tuntemattoman sanoin: ”Niin sanotun pakolaiskriisin todelliset sankarit ovat naiset, miehet ja lapset, jotka ovat liikkeellä huolimatta käsittämättömistä vaikeuksista.”
Monet matkustajista, varsinkin ne, joilla oli sukulaisia tai ystäviä vielä veneessä, olivat huolisssaan alakannen tajuttomista, koska heidän tilastaan ei ollut mitään selkeää tietoa. Jossain vaiheessa laivamme kannella olevien keskuudessa levisi huhu, että he ovat jo kuolleet. Monet tulivat itkuisina kyselemään, onko se totta. En osannut vastata muuta kuin että emme voi tietää.
Viimein sairaat saatiin tuotua ja heidän tilansa tarkistettua. Kukaan ei ollut kriittisessä tilassa. Monet kärsivät nestehukasta tai dieselin ja meriveden sekoituksen aiheuttamista palovammoista. 30 metriä pitkän laivamme kansi alkoi täyttyä, ja olimme nopeasti siinä pisteessä, ettei sillä olisi voinut enää navigoida.
Puuveneen alakannelta ihmiset pääsivät ulkokannelle juuri kun paikalle lipui kumivene noin 120 matkustajaa kyydissään. Paikalla ei ollut muita järjestöjen laivoja tai Italian merivartiostoa. Vene oli huolestuttavan huonokuntoinen, joten meidän oli siirryttävä puuveneen evakuoinnista uuteen tehtävään.
Kuva: Sea-Watch
330 ihmistä kannellamme
Myöhäiseen iltapäivään mennessä kannellamme oli 330 ihmistä: lapsia, naisia, miehiä, paljon eri kansallisuuksia, kuten syyrialaisia, gambialaisia, libyalaisia. Selkeästi suurimpana ryhmänä olivat sinä päivänä bangladeshilaiset vierastyöläiset, joiden määränpäänä ei välttämättä ollut niinkään Eurooppa vaan pako Libyassa rehottavasta orjuudesta.
Sääennustus lupasi illaksi kovaa tuulta, joten hiukan hermostuneena odotimme, onko mikään iso alus tulossa auttamaan evakuoinneissa. Kaikki eivät olisi mahtuneet kannelle, ja meidänkin tulisi pystyä navigoimaan, jos tuuli yltyisi niin paljon kuin oli ennustettu.
Odottaminen tuntui pitkältä, mutta lopulta Italian merivartioston alus saapui ja auttoi evakuoimaan loput matkustajat veneistä. He ottivat myös vieraat meidän laivaltamme, koska heillä on kapasiteettia kuljettaa ihmisiä ”lähimpään turvalliseen satamaan” (kuten merenkulkulaki säätää), yleensä Italiaan.
Aurinko oli jo laskemassa, kun viimeiset vieraat saatiin lähetettyä matkaan, ja Italian merivartiosto alkoi kuljettaa ihmisiä kohti Italiaa: kaksi kumiveneellistä ja yksi puuveneellinen, satoja ihmisiä. Kreivin aikaan, koska tuuli oli yltymässä niin, että meidänkin oli jätettävä pelastusalue.
En uskaltanut ajatella, mitä matkustajille tapahtuu tältä rajanylitykseltä selviämisen jälkeen. Useat joutuvat heti karkotetuksi takaisin Pohjois-Afrikan valtioihin ilman mahdollisuutta edes hakea turvapaikkaa tai vuosien limboon ympäri Eurooppaa. Olin silti kiitollinen, että tehtävämme oli sujunut hyvin koko päivän. Paateilla matkustavien hengissä selviämisen mahdollisuus on niin kauhistuttavan pieni.
Seuraavan päivän tragedia
Seuraavana pelastuspäivänä kaikki oli toisin. Yritimme pitää silmällä kaukaa Libyan aluevesiltä raportoitua kumivenettä. Meillä ei ollut lupaa mennä kohtaamaan sitä ennen kuin se on tullut kansainvälisille vesille. Välillä saimme siitä taas tietoa tai luulimme näkevämme sen kiikareilla.
Aurinko alkoi jo laskeutua, eikä vene vieläkään ollut lipunut lähemmäksi, kun Libyan merivartiostolta tuli viesti, että se on hajonnut. Noin sadasta 27 oli pelastettu ja käännytetty takaisin Libyaan, loput olivat hukkuneet.
Inspiraatiota solidaarisuustyöhön
Kansalaisjärjestöjen toiminnassa monelle vapaaehtoiselle kysymys ei edes välttämättä ole siirtolaisuudesta, vaan yksinkertaisesti merihädässä auttamisesta, jonka he kokevat olevan kaikkien merellä liikkuvien velvollisuus. Monelle organisoijalle kysymys on mahdottomuudesta hyväksyä heitteillejätön diskurssi, jota viljellään nykyään yleisesti politiikassa ja mediassa.
Sea-Watch-aktivisti Philipp Hahnin sanoin: ”On haihattelua ajatella, että suurempi kuolemanriski päättäisi pakopyrkimykset.”
Osa pitkän ajan aktiiveista haluaisi myös nähdä Sea-Watchin meripelastusoperaatiot inspiraationa sille, että on mahdollista ryhtyä toimiin siellä, missä valtioiden instituutiot vetäytyvät vastuusta.
”Merihädässä auttamisen lisäksi haluaisin tämän projektin olevan inspiraation lähde muille, jotka ovat siinä tilanteessa että pystyvät tekemään jotain”, Hahn jatkaa.
“Ei vain rahallisella tuella meille tai ottamalla osaa miehistöön, mutta myös organisoimalla pienempiä ja isompia toimia, jotka suoraan vaikuttavat huonompiosaisten elämän mahdollisuuksiin.”
Edellisellä toimikaudella Sea Watchin käytössä oli vain paljon pienempi pelastusalus.
”Viime vuonna pelkästään tällä huonolla pikku paatilla pelastimme 4 000 ihmistä 4,5 kuukauden aikana. Ettemme antaisi heitteillejätön retoriikan voittaa”, Hahn sanoo.
Taina Niemelä on ollut aktiivinen siirtolaisten oikeuksien parissa mm. Ranskan Calais’ssa, Kabulissa sekä Turkin ja Syyrian rajalla Kobanen sodan aikana. Hän toimi vapaaehtoisena Sea Watch II -aluksella yhden kaksiviikkoisen mission ajan keväällä 2017.
