Simo Porola
Libya – EU:n eteläinen muuri
Keväällä 2017 EU julisti sopineensa yhteistyöstä Libyan kanssa siirtolaisten pysäyttämiseksi. Se on johdonmukaista jatkoa unionin pitkään toteuttamalle politiikalle. (Artikkeli on kirjoitettu syyskuussa 2017 ja perustuu sen hetkiseen tilanteeseen.)
”Nyt on aika sulkea reitti Libyasta Italiaan. Olemme sen velkaa niille, jotka kärsivät ja vaarantantavat henkensä, sekä Italialle ja Euroopalle.”
Helmikuussa 2017 Maltan huippukokouksessa Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Donald Tusk maalaili toiveikkaita kuvia EU:n ja Libyan yhteistyöstä muuttoliikkeen kontrolloimiseksi Välimerellä. Libyan kansallisen sovinnon hallitukselle tarjottaisiin rahaa, kalustoa ja koulutusta rajavalvontaan ja salakuljettajien pysäyttämiseen. Yhdessä YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n ja siirtolaisjärjestö IOM:n kanssa EU parantaisi Libyassa säilöönottokeskusten olosuhteita sekä edistäisi kotoutumista ja paluuta alkuperämaihin. Samalla Italia ja Libya sopivat keskinäisestä yhteistyöstä, jossa kehitysohjelmat ja tuki rajavalvonnalle siivittäisivät ponnisteluja siirtolaisten pääsyn estämiseksi merille.
Keskisen Välimeren reitti on tällä hetkellä merkittävin siirtolaisten maahantulon väylä EU:hun, kun itäisen Välimeren reitti on suljettu Turkin kanssa solmituilla sopimuksilla ja Balkanin reitti muureilla ja piikkilangalla. Vuodesta 2014 lähtien reitillä on kirjattu vuosittain yli 100 000 maahantuloa. Euroopan raja- ja merivartiovirasto Frontexin mukaan vuonna 2016 reitin kautta ihmisiä saapui enemmän kuin koskaan aiemmin, kaikkiaan 181 126.
Sopimukset Turkin kanssa avasivat oven sille, että EU voi estää maahantuloa sekä edistää siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden takaisinottoa turvalliseksi kolmanneksi maaksi luokiteltuihin valtioihin. Libya-yhteistyöhön onkin latautunut eurooppalaispäättäjien taholta hyvin paljon odotuksia. Niihin sisältyy siirtolaisleirien perustamista Libyan rannikolle ja Välimerellä pelastettujen siirtolaisten lähettämistä takaisin Libyaan vastoin EU:n nykyistä linjaa. Eurooppa-neuvoston kevään 2017 puheenjohtajamaa Malta oli alun perin esittänyt Turkki-tyyppistä sopimusta Libyan kanssa ja pyytänyt komissiota selvittämään mahdollisuuksia non refoulement -periaatteen¹ ”tulkinnalle ja soveltamiselle kriisiolosuhteissa”. Tämän voi arvella tarkoittaneen mahdollisuuksia joustaa palautuskiellon noudattamisesta.
Maltalla sovitussa ei kuitenkaan ollut kyse Turkki-sopimuksen toisintamisesta, eikä yhteistyöhön sisälly siirtolaisten palauttamisesta Libyaan. EU:n tosiasialliset mahdollisuudet yhteistyöhön ovat hyvin rajalliset, sillä Libyan olosuhteet ovat kaukana Turkista tai EU:n Pohjois-Afrikan kumppanimaista. Vuoden 2011 arabikevään kansannousun ja Nato-intervention jälkeen Libya on ollut vallasta kilpailevien ryhmittymien sisällissodassa. EU:n yhteistyökumppani, Fayez al-Sarrajin kansallisen sovinnon hallitus, käyttää valtaa vain länsiosassa maata. Myös siellä sen vallan on arvioitu olevan nimellinen suhteessa lukuisiin militioihin.
Muuttoliikkeen pysäyttämistä ihmisoikeuksista välittämättä
Vaikka Maltalla ei viime keväänä sovittu suoranaisesta takaisinotosta, yhteistyön tavoitteena on estää siirtolaisten pääsy Libyan aluevesien ulkopuolelle. EU:n Sophia-operaation ja muiden kansainvälisillä vesillä liikkuvien alusten kyytiin ottamat siirtolaiset toimitetaan Italiaan, kun taas Libyan rannikkovartioston aluevesillä pysäyttämät kuljetetaan takaisin Libyaan. EU:n johto on kertonut toimivansa Libyan kanssa ”kaikin osin ihmisoikeuksia ja eurooppalaisia arvoja noudattaen”, mutta käytännössä yhteistyö jättäisi siirtolaiset loukkuun väkivallalle ja hyväksikäytölle altistaviin olosuhteisiin.
Maltan huippukokousta edelsi myös kriittinen mediahuomio. Kansalaisjärjestöt ja YK:n ihmisoikeuskomissaarin toimisto kritisoivat EU:ta siitä, että juuri laillisten maahantulon kanavien puute ajaa siirtolaiset turvautumaan salakuljettajiin ja riskeeraamaan henkensä merellä. Kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet EU–Libya-yhteistyötä erityisesti siksi, että Libyassa ei ole turvapaikkajärjestelmää eikä maa ole edes mukana YK:n pakolaissopimuksessa. Suojeluun oikeutetut eivät siten voi hakea turvapaikkaa Libyassa. IOM ja UNHCR ovat alleviivanneet, että maan turvallisuustilanne estää niitä järjestämästä apua, uudelleensijoitusta tai vapaaehtoista paluuta siirtolaisille.
Yksin suojeluun perustuva kritiikki kuitenkin sivuuttaa pakolaismääritelmän ulkopuolelle jäävät siirtolaiset, jotka tavoittelevat toimeentuloa. Libyasta Italiaan saapuneet ovat pääosin lähtöisin Saharan etelänpuoleisesta Afrikasta, Länsi-Afrikasta ja Afrikan sarvesta. Taustalta löytyy köyhyyttä, konflikteja ja ihmisoikeusloukkauksia. Monille työtä etsiville ensisijainen määränpää on ollut Libya, mutta tosiasialliset mahdollisuudet rakentaa elämää siellä ovat tällä hetkellä heikot. Siirtolaisia Libyassa on ollut jo pitkään, sillä Gaddafin hallinto kannusti maahanmuuttoa Lähi-idästä ja Afrikasta maan työvoimatarpeisiin vastaamiseksi. Kaikkiaan Libyassa on arvioitu oleskelevan 700 000–1 000 000 siirtolaista.
Libyan lainsäädäntö jo sinänsä mahdollistaa säilöönoton ilman aikarajaa, mutta siirtolaisten tilannetta ovat pahentaneet entisestään sisällissota ja oikeusjärjestelmän kaatuminen. IOM:n mukaan vuoden 2017 keväällä 20 000 siirtolaista oli suljettu sisäministeriön ja militioiden itsenäisesti pyörittämiin säilöönottokeskuksiin. Keskukset ovat täyteen ahdettuja ja niissä kärsitään veden, ruoan ja sanitaation puutteesta. Säilöönotetuilla ei ole mahdollisuuksia valittaa tilanteestaan tuomioistuimeen, vaan he ovat vartijoiden armoilla.
Siirtolaisiin kohdistuvasta rasismista ja muukalaisvihasta sekä heidän altistumisestaan väkivallalle, raiskauksille, mielivaltaisille tapoille, kiristämiselle ja pakkotyölle löytyy kattavaa kansalaisjärjestöjen kokoamaa dokumentaatiota. Ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyvät myös viranomaiset rajoilla, säilöönottokeskuksissa ja merillä. Rannikkovartioston tiedetään tulittaneen siirtolaisten veneitä kohti ja jättäneen veneitä heitteille, pahoinpidelleen siirtolaisia sekä aiheuttaneen veneiden kaatumisia syöksymällä niitä kohti pikaveneillä. Järjestöt kertovat viranomaisten myös toimineen yhteistyössä salakuljettajien kanssa tehdäkseen voittoa siirtolaisilla.
Linjassa EU:n aiemman politiikan kanssa
EU:n ja Libyan yhteistyössä ei ole mitään käänteentekevää, vaan se on johdonmukaista jatkoa unionin pitkään toteuttamalle politiikalle ja osa viime vuosikymmenten globaalia trendiä rajoittaa köyhien väestönosien liikkuvuutta muureilla ja valvonnalla. Vaikka komission puheissa EU edelleen pyrkii näyttäytymään siltojen eikä muurien rakentajana, se on pitkin 2000-lukua pyrkinyt määrätietoisesti pysäyttämään etelästä saapuvaa muuttoliikettä siirtämällä rajavalvonnan painopistettä Pohjois-Afrikan maihin. Politiikkaan on sisältynyt muun muassa Välimeren unionin ja Euroopan naapuruuspolitiikan puitteissa tehtyä yhteistyötä, kuten liikkuvuutta koskevia kumppanuussopimuksia Marokon, Tunisian ja Jordanian kanssa.
Libya-yhteistyön edeltäjänä voi pitää vuonna 2006 käynnistettyä yhteistyöprojektia läntisen Afrikan reitin sulkemiseksi. Reitti Kanariansaarille suljettiin yhdessä Mauritanian ja Senegalin kanssa yhdistelmällä rajavalvontaa, palautuksia ja viranomaisyhteistyötä. EU koulutti maiden rannikkovartiostoa ja rahoitti säilöönottokeskuksen perustamista Mauritaniaan. Lisäksi EU harjoitti rannikkovartiointia Mauritanian ja Senegalin aluevesillä.
Libyan kanssa yhteistyötä on tehty aiemminkin. Jo Gaddafin hallinto kiristi osin EU:n painostuksesta maahanmuuttopolitiikkaansa asettamalla viisumivaatimuksia ja ryhtymällä ottamaan siirtolaisia säilöön. Italia ja Libya solmivat vuosina 2007–2008 sopimuksia, joissa vastineeksi kehitystuesta Italian rannikkovartiosto sai valtuuden toimia Libyan rannikkovesillä. Sopimus miltei pysäytti maahantulon Italiaan vuosina 2008–2010. Yhteistyöhön sisältyi siirtolaisten kiinniottamista kansainvälisillä vesillä ja palauttamista Libyaan. Euroopan ihmisoikeustuomiostuin katsoi sittemmin käytännön rikkovan Euroopan ihmisoikeussopimusta.
Gaddafin kukistumisen jälkeen ja sisällissodan aikana EU:n ja Libyan yhteistyö on ollut rajallista. Toisin kuin muiden Pohjois-Afrikan maiden kanssa, EU ei ole solminut Libyan kanssa taloudellista ja poliittista yhteistöytä koskevaa assosiaatiosopimusta. Myös Välimeren unionissa Libya on vain tarkkailijajäsen. EU:lla ja Libyalla on ollut kuitenkin jo entisestään Sophia-operaation piirissä rannikkovartiostoyhteistyötä, johon on kesästä 2016 alkaen sisältynyt myös Libyan rannikkovartijoiden kouluttamista.
Muuttoliike Euroopan unioniin on lisääntynyt merkittävästi vuodesta 2014 lähtien ja sen kontrolloinnilla on entistäkin tärkeämpi asema EU:n ulkopolitiikassa. Syksyllä 2015 Vallettan huippukokouksessa EU päätti muuttoliikkeen pysäyttämisestä kehitys-, rajavalvonta- ja palautusyhteistyöllä Afrikan maiden kanssa, jota rahoittamaan perustettiin 1,8 miljardin rahasto. EU on nimennyt strategiakseen ulko-, kehitys- ja kauppapolitiikan valjastamisen siirtolaisten takaisinoton edistämiseksi. Rajapolitiikan kiristämiselle on tehnyt tilaa poliitikkojen, viranomaisten ja oikeistoliikkeiden jakama puhe pakolaiskriisistä, hallitsemattomasta maahanmuutosta ja siirtolaisten aiheuttamasta turvallisuusuhasta. Kriisi- ja turvallisuusnäkökulmat ovat vakiintuneet ensisijaisiksi tavoiksi käsitellä siirtolaisuutta, ja niillä on pyritty oikeuttamaan vapauksia rajoittavaa ja ihmisiä eri oikeuskategorioihin jakavaa politiikkaa niin EU-jäsenvaltioiden sisällä kuin unionin ulkosuhteissa.
Yhteistyön vaikutus Välimeren ylityksiin vielä epäselvä
Keväällä 2017 EU rahoitti yli 100 miljoonalla eurolla Libyassa hankkeita, jotka liittyivät siirtolaisten olosuhteiden tukemiseen ja palautukseen sekä paikallisyhteisöjen vakauttamiseen. Sophia-operaation puitteissa on koulutettu yli 130 rannikkovartijaa ja koulutukset jatkuvat edelleen. Italia on luovuttanut Libyan rannikkovartiostolle partioveneitä ja tarjonnut omaa laivastoansa avustamaan siirtolaisveneiden kiinniottamisessa Libyan aluevesillä. EU:n käyttämät keinot ovat olleet monenlaisia, lähtien Välimerellä meripelastusta harjoittavien kansalaisjärjestöjen toiminnan hankaloittamisesta ja päätyen kumiveneiden ja perämoottoreiden myynnin rajoittamiseen Libyaan.
Kansainvälisten uutislähteiden mukaan Italia on hallitustenvälisen yhteistyön lisäksi ollut suoraan yhteyksissä Libyan heimojohtajiin ja militioihin. Keväällä 2017 Italian hallitus ja 12 heimoa sopivat salaisissa neuvotteluissa Libyan etelärajan kontrolloimisesta. Kesällä Italia tuki aiemmin salakuljetusta harjoittaneiden militioiden rekrytoimista kansallisen sovinnon hallituksen alaisuuteen. On esitetty tietoja myös puhtaasti sotilaallisista aloitteista: keväällä 2017 Libya Herald uutisoi hallitukselle esitetystä pyynnöstä iskeä sotilaallisesti salakuljettajia vastaan.
Tätä kirjoitettaessa EU–Libya-yhteistyön vaikutukset muuttoliikkeeseen vuonna 2017 ovat epäselviä. Tammikuusta syyskuun alkuun Italiaan saapui Välimeren yli noin 100 000 ihmistä, yli 21 000 vähemmän mitä samassa ajassa vuonna 2016. Merikuolemia on ollut vain vähän vähemmän, 2 364, edellisvuoden 2 736:een verrattuna. Alkuvuodesta ylityksiä oli vuotta 2016 enemmän, mutta heinäkuussa ylitysten määrä puolittui ja elokuussa väheni kuudesosaan edellisvuodesta. Uutisanalyyseissä syyksi on arveltu paitsi Libyan tiukempaa rannikkovartiointia myös loppukesän vaikeita merioloja.
Myöhemmissä kokouksissaan EU-johto on vakuuttanut sitoutumistaan Maltan julistuksen ripeälle toimeenpanolle, mutta merkittäviä uusia aloitteita ei ole esitetty. Muuttoliike on silti jatkuvasti esillä kriisinä, johon haetaan ratkaisua estämällä siirtolaisten pääsy merelle. Onkin todennäköistä, että EU–Libya-yhteistyö tulee ennemmin tai myöhemmin syvenemään tai etsimään uusia muotoja. Yksi mahdollinen vaihtoehto on EU:n hotspot-siirtolaisleirit Libyassa, joiden perustamista myös Ranskan presidentti Emmanuel Macron on kannattanut.
Lähitulevaisuudessa yhteistyötä kuitenkin rajoittaa toimivan valtion puuttuminen ja sisällissota, vaikka kilpailevat hallitukset ovatkin ilmaisseet tahoa tulitaukoon sekä kansallisen turvapaikka- ja oikeusjärjestelmien perustamiseen.
Simo Porola on vapaa toimittaja ja aktivisti.
[1] Kansainvälisen oikeuden ehdoton kielto olla palauttamatta
alueelle, jossa voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen,
vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi.
