Karina Horsti
Porto M – Migrazioni, Memoria, Mondo, Militarizzazione, Mediterraneo, Movimenti, Mare

Kenellä on oikeus hylätyistä siirtolaisveneistä löytyneisiin esineisiin?

Rajaspektaakkelin jäljet Lampedusan saarella Italiassa kuumentavat tutkijoiden, aktivistien, viranomaisten ja museoväen välejä. Yksi kiistan aihe on siirtolaisten veneisiin jäänyt omaisuus. Eurooppalaisessa kulttuuripolitiikassa vasta herätään pohtimaan, miten muistot siirtolaispolitiikan tuottamasta tragediasta siirtyvät tuleville sukupolville.

Lampedusan saari sijoittuu Välimerellä lähemmäksi Tunisiaa kuin Euroopan mannerta, mutta se kuuluu Italiaan. Lampedusasta kerrotuissa tarinoissa korostuvat yhtäältä sen syrjäinen sijainti suhteessa Italiaan ja toisaalta saaren asema Välimeren ikiaikaisten kulkureittien risteyskohdassa. Lampedusalle karkotettiin aikoinaan italialaisia anarkisteja, mutta se tarjosi myös turvallisen levähdyspaikan eri kulttuureista saapuneille merenkulkijoille. Nykyisin 6 000:n asukkaan saari elää kalastuksesta, turismista ja rajavalvonnasta. Lampedusasta on tullut viime vuosikymmenen aikana kansainvälisesti tunnettu rajaspektaakkelien näyttämö – yksi niistä Euroopan ulkorajojen paikoista, jossa rajanylitys esitetään toistuvasti yllättävänä hätätilana. Isojen onnettomuuksien aikaan saarelle lentää hetkeksi toimittajia ja avustustyöntekijöitä. Italia on rakentanut Lampedusasta ”vankilasaarta”, jonne venesiirtolaiset pelastetaan, ja jossa heidän erottelunsa eri kategorioihin alkaa. Saaren militarisointi näkyy sotilasaluksina, helikoptereiden surinana, ja karusta maisemasta nousevina tutka-asemina. Samaan aikaan saarelle lentää turisteja nauttimaan turkoosinsinisestä merestä.

Lampedusalla jätehuolto toimii huonosti , joten pelastusoperaatioksi kutsutun rajavalvonnan jäänteitä näkyy edelleen. Siirtolaisia kuljettaneet veneet joko upotetaan mereen tai kerätään ”veneiden hautausmaille”. Kymmenen vuotta sitten lampedusalainen muusikko ja vasemmistolainen aktivisti Giacomo Sferlazzo alkoi ystäviensä kanssa kiipeillä veneissä penkomassa jätekasoja ja etsimässä kiinnostavia esineitä. ”Laivojen rungot näyttivät valtavilta puisilta aalloilta”, Sferlazzo kuvaa. Erityisesti heitä kosketti yhdestä laivasta löytynyt tiukkaan sidottu paketti. Giacomo Sferlazzo avasi paketin ja piteli käsissään valokuvia, kirjeitä ja pyhiä tekstejä. Tästä alkoi siirtolaisilta jääneiden esineiden kerääminen.

Lampedusalainen ravintoloitsija Annalisa D’ancona kertoo, miten ystävykset eivät aluksi miettineet esineiden merkitystä tai sitä, mitä he tavaroilla tekisivät. He löysivät veneisiin jääneitä vaatteita, kirjeitä, taskulamppuja, valokuvia, dokumentteja, lääkkeitä, ruuanlaittovälineitä, ruokaa ja rahaa. Heillä oli kuitenkin vahva tunne esineiden säästämisen tärkeydestä ja ”energiasta, joka välittyi kosketuksesta niihin”, kuten D’ancona muotoilee. Veneiden hautausmaalla he saivat vahvan kosketuksen siirtolaisten kokemuksiin merellä. Yhdessä muiden saarella asuvien sekä siellä vierailleiden italialaisten kanssa Sferlazzo ja D’ancona perustivat Askavusa-kollektiivin, jonka yhtenä tehtävänä on ollut ylläpitää vaikean rajanylityksen ja tragedioiden muistoa. Askavusa on avannut Lampedusalle pienen vaihtoehtoisen museon, nykyisin nimeltään PortoM:n, jota talkooväki pitää auki lähellä huvivenesatamaa.
Siirtolaisveneistä irrotettu värikäs laudoitus pysäyttää ohikulkijat erikoisen rakennuksen eteen, mutta kovin monet turistit eivät ”museossa” käy. Turistitoimisto kyllä tiedottaa PortoM:sta, ja askavusalaiset esittelevät kokoelmaa pyynnöstä kiinnostuneille. Kollektiivi ylläpitää myös blogia.

Esineiden kerääminen ja niiden esittäminen pienessä itsenäisessä vaihtoehtomuseossa herätti nopeasti kiinnostusta eri puolilla Eurooppaa. Museot, taiteilijat, antropologit, konservaattorit, tutkijat, valokuvaajat ja toimittajat ottivat yhteyttä ja ehdottivat yhteistyötä. Monien ajatuksena oli esitellä Askavusan kokoelmia museoissa ja näyttelyissä, mutta toiset olivat myös kiinnostuneita siirtolaismuseon, Euroopan ”Ellis Islandin”, rakentamisesta Lampedusalle New Yorkin siirtolaismuseon tapaan. Erityisesti Sisilian hallinto halusi kääntää venesiirtolaisiin kohdistuneen mediahuomion turismin voitoksi. Sferlazzo kuvaa tätä yritystä ”idean varastamiseksi”.

Askavusaa ei kiinnosta yhteistyö isojen museoiden tai yritysmaailman kanssa. Brysselissä pian avautuva Euroopan historian museo sekä italialainen vaatemerkki Benetton saivat kollektiivilta ehdotuksilleen kylmän vastaanoton. Kollektiivi vastustaa Euroopan siirtolaispolitiikkaa, Välimeren valvontaa ja kapitalismia. ”Kompromissi Euroopan unionin ja (Euroopan parlamentin puhemies) Mr. Schulzin kanssa olisi ollut aivan liian suuri. Sanoimme ’ei’”, Sferlazzo sanoo.

Askavusa perusteli Benetton-yhtiöiden kulttuurisiipi Fabricalle kieltäytymistään yhteistyöstä sillä, että yhteys liike-elämään rajoittaisi heidän taloudellista ja poliittista itsenäisyyttään. Askavusa nosti esiin Bangladeshin vaatetehtaan onnettomuuden vuonna 2013 esimerkkinä vaateteollisuuden alistavista rakenteista. ”Valtava Lampedusalle kohdistunut siirtolaisuus on teatteria … mikä juontaa juurensa juuri niihin toimintoihin, joissa Benetton on mukana”, Askavusa kirjoitti avoimessa kirjeessään.

Vuonna 2012 Askavusa lähentyi Lampedusan ja Linosan hallintoa, kun kunnan johto vaihtui vaaleissa, ja ympäristönsuojelua edistäneestä Giusi Nicolinista tuli pormestari. Lisäksi arvostettu konservaattori Giuseppe Basile onnistui kokoamaan eri tahojen kiinnostuksen niin, että institutionaalinen museohanke alkoi näyttää mahdolliselta. Sisilian hallinnon mahtipontisista suunnitelmista poiketen tällä kokoonpanolla oli tavoitteena ekologinen siirtolaistutkimusta ja yhteiskunnallista keskustelua käyvä museo. Yhteistyössä mukana olleen roomalaisen siirtolaisarkiston Archivio Memorie Migrantin tutkijat myös korostivat, että esineiden ja dokumenttien luokittelu sekä konservointi olisi tärkeää esineistön säilyttämiseksi ja ymmärtämiseksi. Sisilialainen kirjasto saikin konservoitavaksi valokuvia, päiväkirjoja ja muita dokumentteja. Yhteistyö mahdollisti sen, että Askavusa avasi PortoM:n ja laittoi osan esineistä esille nykyiseen näyttelytilaan.

Porto M:ssä esineet on järjestetty niin, että yhdellä seinällä on pelastusliivejä ja folioita hypotermiaa vastaan, venelaudoista tehdyssä hyllyssä on ruuanlaittovälineitä, käsin ommeltuja vesipullokasseja ja yhdessä nurkassa Koraaneja, Raamattuja ja muita pyhiä tekstejä. Hyllyillä on myös valokuvia ja henkilöllisyystodistuksia. Katosta roikkuu eriparisia kenkiä. Esineistön monipuolisuus kertoo vahvasti siitä, että ihmiset lähtevät matkalleen valmistautuneina ja toiveikkaina, mutta riskit tuntien. Näyttely ei selitä, eikä tarjoa vastauksia. Mutta toisaalta – näyttely herättää paljon erikoisia kysymyksiä. Mikä tarkoitus esineillä on? Miksi joku on ottanut juuri nämä esineet mukaansa? Miten takkinsa jättäneen siirtolaisen elämä on jatkunut? Onko hän hengissä? Miksi siirtolaiset eivät ole saaneet viedä valokuvia, käsitöitä tai ruuanlaittovälineitä mukanaan? Soittiko joku vihkossa olleisiin puhelinnumeroihin?

Tasapainoilu institutionaalisen ja vaihtoehtoisen museon välillä on jatkunut. Askavusan halu kontrolloida esineitä ja niiden esittämistä on kamppailun aikana vahvistunut. Sferlazzo myöntää, että huolellinen säilyttäminen ja luokittelu olisivat tärkeitä muiston säilymisen ja tutkimuksen kannalta, mutta samalla ne hänen mielestään tuhoavat mahdollisuuden yksilölliseen ja läheiseen kokemukseen. Hänen suhteensa esineisiin on henkilökohtainen:
”Näissä esineissä on energiaa, joka viestii jokaiselle, joka pystyy kuuntelemaan.”
Samoin Annalisa D’ancona kollektiivista perustelee esineiden esillepanoa ilman suoria viittauksia:
”Uskomme, että esineet puhuvat ilman lisättyjä sanoja.”

Askavusa perustelee näyttelytekstissä sitä, miksi esineitä ei luokitella: ”Me uskomme, että nämä esineet tulee näyttää, mutta niitä ei pidä ’lukita’, vaan näyttää ilman sanoja. Esittäminen ilman didaktista informaatiota ei ole neutraali vaan poliittinen valinta. Se ei tavoittele objektiivisuutta, koska objekti syntyy katsojan silmässä.”

Sferlazzo kritisoi perinteistä museota jäykäksi malliksi, ja hän pelkää että löytöesineistä tulisi fetissejä, joiden avulla vain korostettaisiin ihmisten hätää ja kärsimystä ilman poliittisia ja taloudellisia konteksteja. ”Siirtolaiset esitetään vain ressukoina, jotka tarvitsevat leipää ja viltin. Tämä näkökulma keskittyy vain biologiseen ruumiiseen, mutta poliittiset asiat jäävät syrjään. Esineet kertovat vain tarinan siitä, että nämä ihmiset pakenevat jotakin, mutta emme oikeastaan tiedä mitä ja miksi”, Giacomo Sferlazzo selittää.

Askavusan suunnitelmissa on tarjota esineiden rinnalla laajempia tarinoita siirtolaisuuden syistä ja globaalista eriarvoisuudesta. Sferlazzo jatkaa: ”Haluaisimme yhdistää nykysiirtolaisuuden kolonialismin historiaan, Amerikan valloitukseen ja sotiin, joita maailmalla käydään nyt, Afrikan mantereen hyväksikäyttöön ja kaikkiin poliittisiin kysymyksiin, jotka ovat liittyneet Afrikkaan vuosisatojen ajan”.

Esineiden kerääminen, puhdistaminen ja esitteleminen yleisölle on kulttuurisesti ja poliittisesti kriittinen teko aikana, jolloin Eurooppa on suhtautunut Välimeren tragediaan välinpitämättömästi. Toteutui ”museo” sitten institutionaalisena museona tai vaihtoehtoisena anti-museona joutuu se pohtimaan esineiden esittämisen seurauksia ja etiikkaa. Lampedusa on läpikulkupaikka, joten sinne on jäänyt vain jokunen siirtolainen asumaan. Se voi kuitenkin myöhemmin olla muistojen kannalta merkittävä paikka Euroopassa elämäänsä jatkaville siirtolaisille. Olennainen kysymys, joka näyttää Askavusankin toiminnassa jäävän taustalle, on suhde siirtolaisiin ja tuleviin sukupolviin, siirtolaisten jälkeläisiin. Onko heillä oikeuksia esineisiin ja niihin liittyviin tarinoihin ja yksityiskohtiin? Voisiko tieto löytöpaikasta, ajasta ja tarinasta olla tärkeä heille? Ovatko nämä esineet löytäjän, arkistoijan vai museon omaisuutta? Vai ovatko ne siirtolaisten omaisuutta? Tällä hetkellä kiista esineistä jäsentyy vaihtoehtoisten riippumattomien toimijoiden ja muiden institutionaalisempien toimijoiden väliseksi rajanvedoksi. Kysymykset siirtolaisista ja heidän oikeuksistaan löytöesineisiin näyttävät vielä jäävän taustalle.

Läpikulkusaari Lampedusa

Viime vuosi oli aiempia vuosia tuhoisampi Välimerellä. YK:n pakolaisvirasto UNHCR arvioi noin 3 400:n siirtolaisen kuolleen tai kadonneen marraskuun loppuun mennessä. Noin 19 000 siirtolaista on kuollut Euroopan rajoilla vuosina 1993 – 2013, arvioi kansalaisjärjestö United for Intercultural action. Kokonaisuudessaan vuoden aikana Välimeren ylitti ilman asianmukaisia papereita arviolta 205 000 siirtolaista.

Lampedusan saari on yksi Euroopan ulkorajoilla olevista salakuljettajien käyttämistä ylityspaikoista. Vuonna 2011 saarelle saapui siirtolaisia veneillä Pohjois-Afrikan mullistusten sekä Libyan sodan vuoksi. Libyan hallinto kosti NATO:n pommitukset pakottamalla siirtotyöläiset venematkalle kohti Italiaa. Salakuljettajat käyttävät yhä tätä reittiä myös muilta konfliktialueilta, erityisesti Eritreasta, Somaliasta ja Syyriasta tulevien pakolaisten kuljettamiseen. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan vuonna 2011 Lampedusalle saapui yli 50 000 siirtolaista ja arviolta 1 500 kuoli merellä. 368 siirtolaisen kuolema hyvin lähellä Lampedusaa 13.10.2013 sai valtavasti mediahuomiota, ja Italian hallitus käynnisti Mare Nostrum –valvontaoperaation merivoimien ja ilmavoimien kanssa. He pelastivat siirtolaisia Italian merialueelta ja veivät heidät pääasiassa Sisilian ja Etelä-Italian vastaanottokeskuksiin. Mare Nostrum –operaation aikana Lampedusalle saapui vain satunnaisesti siirtolaisia. Samaan aikaan viranomaiset kunnostivat Lampedusan säilöönottokeskusta ja tehostivat sen valvontamekanismeja.

Italian merivoimat poimivat mereltä 140 000 siirtolaista Mare Nostrum -operaation aikana 2013–2014. Rajavalvontaoperaatio, jota Italia kutsui etsintä- ja pelastusoperaatioksi, maksoi yhdeksän miljoonaa euroa kuukaudessa. Marraskuussa 2014 alkanut EU:n rajavalvontaviraston Frontexin Triton-operaatio korvasi Mare Nostrumin, kolmen miljoonan euron kuukausikustannuksin. Valtaosa nyt Italiaan pyrkivistä ihmisistä pakenee diktatuuria Eritreassa ja sotaa Syyriassa. Parhaimmassa asemassa olevat siirtolaiset pyrkivät jatkamaan Italiasta matkaansa muualle Eurooppaan.

Valikoiva suru

Siirtolaiskuolema Välimerellä on teemana toistunut uutisvirrassa jo kaksikymmentä vuotta, mutta silti media ja poliitikot esittävät onnettomuudet aina yllättävänä hätätilana. Ylikansallisten pelastusspektaakkelien avulla Eurooppa oikeuttaa militarisoidun rajavalvonnan ja ahdistavan siirtolaispolitiikan.

Vaikka siirtolaisten hukkumisista uutisoidaan Euroopassa, niitä kuvatessa median kerronta yleensä poikkeaa muista onnettomuusuutisista. Media ei välitä omaisten surua, eikä menetys ritualisoidu yhteisenä suruna esimerkiksi muistotilaisuuksista tai spontaaneista kukka-asetelmista raportoimisena. Siirtolaisten kuolema ei ole eurooppalaisessa julkisuudessa muistelemisen arvoinen. Joidenkin siirtolaisten elämää ei länsimaisin silmin nähdä alun perinkään elämisen arvoisena, joten heidän kuolemaansa ei koeta kollektiivisena menetyksenä. Länsimainen kerronta on valikoivaa: mitä lähempänä kulttuurisesti jokin onnettomuus tapahtuu, sitä tunteellisempaa ja moniulotteisempaa on sen julkinen käsittely. Vaikka siirtolaiskuolema tapahtuu maantieteellisesti lähellä, eurooppalainen yleisö mieltää karun kohtalon kulttuurisesti etäiseksi. Välinpitämättömyys näkyy myös siinä, että viranomaiset selvittävät vain murto-osan rajoilla kuolleiden siirtolaisten henkilöllisyyksistä. Taustalla vaikuttaa kolonialistinen ihmiskuva, jossa valloitettuja ei nähdä kokonaisina ihmisinä, eikä heidän kuolemaansa suremisen arvoisena. Länsimaisessa mediakerronnassa Afrikan konfliktialueisiin liitetään yhä kolonialistisia mielikuvia kärsimykseen tuomituista kohtaloista. Aids, ebola, nälänhätä ja sota liitetään helposti olemassa olevaksi osaksi ”jotakin Afrikkaa”.

YTT Karina Horsti toimii akatemiatutkijana Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii nykypakolaisuuteen liittyvää muistin politiikkaa. Tutkimustaan varten hän keräsi aineistoa Lampedusalla syksyllä 2014, ja tässä artikkelissa on käytetty Giacomo Sferlazzon ja Annalisa D’anconan haastatteluita ja julkisia puheenvuoroja. Ilaria Tucci ja Fabrizio Fasulo avustivat käännöstyössä.