Aino Korvensyrjä
Erimieliset Euroopan sydämessä – Saksan itseorganisoituneesta pakolaisliikkeestä

Berliinin Kreuzbergissa on totuttu koviinkin yhteenottoihin poliisin kanssa, etenkin vapunpäivänä. Eräs kaupunginosan historian suurimmista poliisioperaatioista toteutettiin kuitenkin 24. kesäkuuta 2014.

Tietolähteistä riippuen 900–1700 poliisia saapui tyhjentämään entistä Gerhart Hauptmann -koulua Ohlauer Straßella, jossa parisataa pakolaista oli asunut vallattuaan sen loppuvuodesta 2012. Asukkaiden ja näiden tukijoukkojen vastarinnasta huolimatta suurin osa väestä poistettiin koulurakennuksen tiloista. Noin 40 pakolaisen ja tukijan joukko onnistui jäämään rakennukseen ja linnoittautui katolle vastustaakseen häätöä.

Tästä alkoi poliisin ja jäljelle jääneiden asukkaiden asemasota. Koulua ympäröiviä kortteleita sulkemaan tarvittiin joka päivä 400–500 poliisia. Lähistön asukkaat pääsivät koteihinsa vain henkilöllisyyskontrollien läpi, bussireittejä siirrettiin. Heinäkuun 2. päivänä viranomaiset ja koulun asukkaat pääsivät väliaikaiseen sopimukseen kouluun jääneiden oikeudesta jäädä kouluun asumaan, kunnes kaupungin alihankkija saisi rakennuksen kunnostustyöt valmiiksi. Poliisisaarto keveni, mutta poliisin ja kaupunginosahallinnon keskinäinen köydenveto sekä asukkaiden painostaminen kuitenkin jatkui.

Kulunvalvonnalla varmistettiin, ettei kouluun päässyt muuttamaan uusia ihmisiä. Asukkaille asetettiin jatkuvasti uusia takarajoja, joihin mennessä koulu olisi tyhjennettävä kokonaan.
Poliisioperaatiota seuranneessa julkisessa keskustelussa tuotiin esiin, että sen kustannuksilla olisi helposti voinut tarjota pakolaisille vuosien majoituksen. Mikä teki kouluun jääneistä niin vaarallisia?

You Can’t Evict a Movement

Valtaajat eivät vaatineet vain oikeutta jäädä kouluun asumaan ja jatkaa sen toimintaa autonomisena kansainvälisenä pakolaiskeskuksena. He vaativat myös oikeutta jäädä Saksaan ja turvapaikkahakemustensa käsittelyn siirtämistä Berliiniin Saksan eri osavaltioista. Lisäksi he vaativat turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusjärjestelmän purkamista, oikeutta liikkua vapaasti liittotasavallan alueella ja valita itse asuinpaikkansa, oikeutta työntekoon, rahassa maksettavaa sosialitukea maksusetelien ja hyödykkeiden sijaan sekä pakkokäännytysten välitöntä lopettamista.

Saksassa viime vuosina merkittävästi voimistunut pakolaisliike jakaa jälkimmäiset, turvapaikkajärjestelmää koskevat vaatimukset.

Niin sanottu asuinpaikkapakko (Residenzpflicht) on vuodesta 1982 asti rajoittanut turvapaikanhakijoiden liikkumista Saksassa. Matkustaakseen kunnan, piirikunnan tai osavaltion rajojen ulkopuolelle heidän on pitänyt hakea erillistä lupaa. Tämä on koskenut myös henkilöitä, jotka ovat saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta joita ei voida karkottaa esimerkiksi puuttuvan matkustusasiakirjan tai kotimaan turvattomuuden vuoksi. Heille on myönnetty todistus maastapoistamisen väliaikaisesta estymisestä eli ns. Duldung-asiakirja. Kyseessä ei ole varsinainen oleskelulupa. Kirjaimellisesti Duldung merkitsee ”sietämistä”.

Oikeus työntekoon on sekä lain mukaan että käytännössä ollut erittäin rajoitettu. Turvapaikanhakijoiden työkieltoa on viime vuosina kevennetty ja he ovat periaatteessa saaneet tehdä töitä ensimmäisten yhdeksän kuukauden jälkeen. Käytännössä tämä on kuitenkin useimmiten estetty työvoiman saatavuusharkinnalla. Duldung-asiakirjalla työskentely oli marraskuuhun 2014 asti sallittua vasta ensimmäisten neljän vuoden jälkeen ilman saatavuusharkintaa, mikä käytännössä usein merkitsi neljän vuoden työkieltoa.

Sekä turvapaikanhakijoiden että ”siedettyjen” on ollut ja on useissa osavaltioissa yhä pakko asua siinä vastaanottokeskuksessa, johon heidät on määrätty. Pakolaisliike kutsuu näitä laitoksia ”leireiksi” (Lager). Näiden tyypillisesti parakkimaisten, haja-asutusalueella sijaitsevien keskusten asukkailla on harvoin pääsyä koulutukseen, kunnolliseen terveydenhoitoon tai kielenopetukseen.

Saksassa monet asuvat vastaanottokeskuksissa vuosia. Yhä uudelleen uusittavan Duldung-asiakirjan varassa laitoselämä pitkittyy monilla jopa yli kymmenen vuoden pituiseksi. Keskukset voivat sijaita hyvinkin syrjäisillä seuduilla ja ovat yleensä huonossa kunnossa. Asukkaat kärsivät eristämisen, keinotekoisen toimettomuuden ja jatkuvan epävarmuuden seurauksena usein eriasteisista mielenterveysongelmista.

Koko Saksaan levinneisiin pakolaisprotesteihin on viime vuosina osallistunut näissä vastaanottokeskuksissa eläviä siirtolaisia, eli turvapaikanhakijoita ja Duldung-tapauksia, sekä toisaalta myös ilman virallisia asiakirjoja tai muuten oikeudettomasti maassa oleskelevia siirtolaisia. Saksalaisten viranomaiskategorioiden sijaan osallistujat ovat käyttäneet itsestään nimitystä pakolainen, korostaen yhtenäisyyttään jkaikkien pakoperusteiden yhtäläisyyttä.
Entisen Gerhard Hauptmann -koulun katolle Kreuzbergissa vedetyn banderollin slogan “You can’t evict a movement” levisi nopeasti erilaisiin tukimielenilmauksiin ja –kampanjoihin kaikkialla Saksassa, sekä internetissä että kadulla.

Pitkä marssi Berliiniin 2012

Pakolaisliike rantautui Kreuzbergiin lokakuussa 2012 monipolvisen, Baijerista alkaneen tapahtumaketjun seurauksena.

Tammikuussa 2012 iranilainen turvapaikanhakija Mohammad Rahsepar teki itsemurhan Würzburgin kaupungissa. Rahseparin kuoleman jälkeen alueella järjestettiin protesteja. Maaliskuussa kymmenen iranilaista turvapaikanhakijaa ryhtyi nälkälakkoon mielenilmauksena vastaanottokeskuksien surkeita olosuhteita vastaan. Kevään mittaan pakolaisryhmä Refugee Tent Action pystytti protestitelttoja viidellä paikkakunnalla Baijerin osavaltiossa.

Tämän telttaliikkeen piirissä syntyi ajatus marssista Berliiniin yhdessä valtakunnallisen siirtolaisverkosto Karawanen sekä muutaman muun tukiryhmän kanssa. Syyskuun 8. päivä 2012 Würzburgista alkanut marssi saapui Berliiniin 6. lokakuuta. Tässä vaiheessa marssilla oli 70 pakolaista sekä noin 100 ihmisen tukijoukot.

Yli 600 kilometrin pituisen marssin tarkoitus oli ensinnäkin tuoda Saksan turvapaikkapolitiikan epäkohtia laajempaan tietoisuuteen. Toiseksi osallistujat halusivat rikkoa asuinpaikkapakkoa.
Berliiniin saavuttuaan pakolaiset ja tukijat pystyttivät telttaleirin Kreuzbergin Oranienplatzille. Yhteinen mielenosoitus 13.10.2012 keräsi 6000 ihmistä Valtiopäivätalon eteen. Kyseessä oli Saksan siihen asti suurin mielenilmaus pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeuksien puolesta.

Loppukuusta osa joukosta, noin 20 henkeä, siirtyi kaupungin paraatipaikalle Brandenburgin portille ja ryhtyi nälkälakkoon. Oranienplatzille jääneeseen pieneen joukkoon liittyi pian satoja uusia pakolaisia. Nämä pääasiassa Afrikasta kotoisin olevat ihmiset olivat paenneet Saksaan Libyan sotaa, ja saapuivat nyt Berliiniin vastaanottokeskuksista eri puolilta maata.

Pian reilut 200 heistä siirtyi asumaan läheiseen Ohlauer Straßen kouluun.

Paikallisesti järjestäytyneet tukijoukot ovat olennaisesti mahdollistaneet protestin jatkumisen Berliinissä sekä tukimielenosoituksin että majoitus- ja ruokahuoltotoiminnalla. Tästä huolimatta Saksan protestiaallossa on selkeästi kyse pakolaislähtöisestä liikkeestä, jonka toimijat ovat jatkuvasti korostaneet tarvetta parantaa omia olosuhteitaan. Ne vaihtelevat osavaltiosta toiseen. Toisaalta toimijoita yhdistää saksalaisen, ja laajemmin eurooppalaisen, turvapaikkajärjestelmän kehys.

Vuonna 2012 Saksassa alkanutta paikallisten aloitteiden voimistumista ja verkostoitumista ovat helpottaneet muutamat koko maassa jo pitempään toimineet siirtolaislähtöiset verkostot. Saksassa on ollut pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden omaehtoista liikehdintää 1990-luvun puolivälistä lähtien.
The Voice Refugee Forum syntyi 1994 afrikkalaisten pakolaisten toimintaryhmänä. Se on laajentunut pakolaisverkostoksi, joka kaikkialla maassa vastustaa saksalaisen vastaanottokeskusjärjestelmän epäkohtia, epäinhimillisiä elinolosuhteita, pakolaisten kohtaamaa institutionaalista rasismia ja syrjintää sekä vaatii liikkumisen ja oleskelun oikeutta kaikille.

Vuonna 1998 puolestaan perustettiin Karawane (für die Rechte der Flüchtlinge und Migranten), jolla on samantyyppinen paikallisryhmien omatoimisuuteen perustuva rakenne, mutta jossa on mukana enemmän Saksan kansalaisia ja oleskeluluvan saaneita entisiä turvapaikanhakijoita.

Pallottelua Berliinissä

Oranienplatzin pakolaiset kävivät neuvotteluja vaatimuksistaan sekä Kreuzbergin kaupunginosahallituksen että Berliinin senaatin kanssa. Pakolaiset korostivat kollektiivisen ratkaisun välttämättömyyttä, mutta viranomaiset pyrkivät kääntämään asian yksittäistapauksiksi.

Maaliskuussa 2014 neuvottelut päättyivät vihdoin kompromissina sopimukseen, jonka senaatti ja pakolaiset molemminpuolisesti allekirjoittivat. Aukion rauhanomaisen tyhjentämisen vastineeksi senaatti lupasi lupasi, että koko ryhmän turvapaikkahakemukset siirrettäisiin käsiteltäväksi Berliiniin ja että kukin niistä käytäisiin “perusteellisesti” läpi. Sopimuksen piiriin kirjattiin ensin reilut 300 ja lopulta 576 nimeltämainittua ihmistä. Nämä ihmiset majoitettiin joko viranomaisten ja järjestöjen ylläpitämiin keskuksiin eri puolille Berliiniä tai yksityisihmisten luo tukijoukkojen verkostojen kautta.

Kuitenkin ensimmäistä sopimuspaperissa mainittua turvapaikanhakijaa oltiin käännyttämässä jo kesäkuussa 2014. Lokakuuhun 2014 mennessä 500 ihmisen turvapaikkahakemukset oli hylätty, heidät oli heitetty majoituksista ulos ja jätetty ilman mitään palveluja. Sopimuksen muita ehtoja oli jo aikaisemmin rikottu moneen otteeseen.
Lopulta vain kolme sopimuksessa mainittua henkilöä sai turvapaikan, ja noin kymmenelle myönnettiin Duldung heikon terveydentilan vuoksi. Virallista tietoa muiden tilanteesta tällä hetkellä ei ole, mutta suuri osa asuu edelleen Berliinissä vailla virallista oleskeluoikeutta ja usein tukijoidensa tai kirkon majoittamina.
Viranomaisten ja poliitikkojen totaalinen haluttomuus ratkaista ongelmaa leimasi koko prosessia. Pakolaisia palloteltiin eri hallintoasteiden välillä. Lupauksia esitettiin aina, kun tilanne haluttiin neutralisoida. Kun mielenosoittajat kieltäytyivät hyväksymästä yhteisten vaatimusten kääntämistä yksittäistapauksiksi ja pitivät kiinni laajemman poliittisen ratkaisun vaatimuksesta, viranomaiset turvautuivat koviin otteisiin. Seuraavaksi lupaukset vedettiin takaisin.
Pakolaisten tueksi järjestäytynyt laaja tukiliike on käytännön avun lisäksi järjestänyt asialle huomattavaa mediajulkisuutta. Silti pakolaisten mahdollisuudet saada näkemyksensä esiin valtamediassa ovat olleet huomattavasti heikommat kuin viranomaisilla.

Lampedusa Hampurissa: We are here to stay!

“Lampedusa in Hamburg” on ollut toinen erityisen näkyväksi noussut protesti Saksassa. Nimi viittaa 300 Libyan sotaa paenneen pakolaisen ryhmään. Nämä afrikkalaiset siirtolaiset pakenivat ja pakotettiin poistumaan Libyasta muiden vierastyöläisten joukossa vuoden 2011 sisällissodan sekasorrossa. Italiassa he saivat oleskeluluvat, mutta kun hätämajoitusohjelma loppui, he joutuivat kadulle talvella 2012. He saivat kukin 500 euroa ja kehotuksen matkata kohti pohjoista, olihan heillä nyt oikeus oleskella turisteina kolmen kuukauden ajan missä tahansa Schengen-maassa. Maaliskuussa 2013 heistä 300 saapui Hampuriin ja totesi, etteivät italialaiset asiakirjat oikeuttaneet Saksassa työntekoon, majoitukseen eivätkä mihinkään sosiaalietuuksiin. Kaupungin ylläpitämän hätämajoitusohjelman päättyessä huhtikuussa 2013 he löysivät itsensä jälleen kadulta.

Toukokuussa 2013 ryhmä järjestäytyi nimellä “Lampedusa in Hamburg” ja lähetti pakolais- ja siirtolaisjärjestö Karawanen avustamana Hampurin parlamentille tiedonannon tilanteestaan. He vaativat oikeutta työntekoon, oleskeluun ja majoitukseen. Tästä alkoi kädenvääntö kaupungin poliitikkojen, Lampedusa-ryhmän ja tukijoukkojen kesken.

CDU ja SPD olisivat halunneet palauttaa ryhmän saman tien takaisin Italiaan, vedoten lakiin ja järjestykseen. Kuten Berliinissä, vasemmisto ja vihreät puolestaan vetosivat “lämminsydämisyyteen” ja inhimilliseen kohteluun. Tätä peräänkuuluttivat myös kirkon edustajat, jotka avasivat 80 ryhmän jäsenelle St. Pauli -kirkon ovet.

Asian ylipätään noteeranneet viranomaiset ja poliitikot pyrkivät Hampurissakin tarjoamaan yksilöratkaisuja. Lopulta Lampedusa-ryhmä jakautui. Osa luovutti viranomaisten painostuksesta nimensä ja sormenjälkensä, jotta heidän tapauksensa käsiteltäisiin yksittäin. Tähän johti osaltaan myös se, että St. Pauli -kirkko ei kunnioittanut pakolaisten itse muotoilemia vaatimuksia ja järjestäytymistä, vaan kävi neuvotteluja parlamentin kanssa ilman heitä. Rekisteröidyille myönnettiin Duldung-asiakirja ilman työnteko-oikeutta. Loppu ryhmästä jatkaa yhä kamppailua tukijoukkojen avulla.

Tukijoita on löytynyt erityisesti Hampurin laajoista vasemmistopiireistä. Mielenosoituksia on ollut tiuhaan tahtiin, ja ne ovat usein keränneet tuhansia ihmisiä. Niiden yhteydessä poliisi on toistuvasti käyttänyt kovia otteita.

On muistettava, että Lampedusa-ryhmä edustaa vain murto-osaa Hampurissa elävistä 4500 epävirallisesta pakolaisesta ja siirtolaisesta, jotka asuvat ala-arvoisissa oloissa esimerkiksi satama-alueen hylätyissä konteissa ja saavat jatkuvasti pelätä tiukentunutta poliisikontrollia. Tilanne asettaa kyseenalaiseksi Hampurin omakuvan kosmopoliittisena ja avoimena satamakaupunkina, “porttina maailmaan”.

Protestiaallon saavutukset?

Lampedusa-ryhmän vaatimuksiin kollektiivisesta oleskeluluparatkaisusta ei siis suostuttu. Heidän vaatimuksiaan Euroopan kestämättömän turvapaikkapolitiikan uudistuksesta ja Dublin-järjestelmän aiheuttaman ihmisten pallottelun lopettamisesta ei kuultu. Harvat huomioivat esitetyn kritiikin eurooppalaisten valtioiden vastuusta NATO-pommitusten jälkitilanteesta Libyassa tai laajemmin eurooppalaisten valtioiden ja yritysten osallisuudesta olosuhteiden kurjistamiseen lähtömaissa ja paenneiden epäinhimillisestä kohtelusta Euroopassa. Siinä mielessä protestia ei voi pitää menestyksenä.
Saksan mielenosoitukset ovat silti onnistuneet tuomaan turvapaikkapolitiikan epäkohtia aiempaa huomattavasti laajempaan kansalliseen ja eurooppalaiseenkin julkisuuteen. Ne ovat lisäksi synnyttäneet uusia pakolaisten ja siirtolaisten verkostoja sekä tärkeitä liittolaisuuksia erilaisten tukiryhmien kanssa. Myös yhteydet liikkeisiin muualla Euroopassa ovat tiivistyneet. Sekä vaatimukset että protestin keinot ovat olleet samankaltaisia viime vuosina eri puolilla Eurooppaa voimistuneissa pakolaisten ja siirtolaisten protesteissa.

Konkreettisten poliittisten tulosten merkityksestä kiistellään. Protestien vanavedessä on Saksassa viety läpi tärkeitä lakimuutoksia.

Syksyllä 2014 asuinpaikkapakkoa koskevaa lakia muutettiin niin, että kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen kaikki turvapaikanhakijat saavat periaatteessa liikkua vapaasti ja ilman erityislupia koko liittotasavallan alueella. Käytännössä lisäpykälät antavat kuitenkin viranomaisille monia mahdollisuuksia rajoittaa sekä turvapaikanhakijoiden että Duldung-asiakirjalla maassa oleskelevien liikkumista entiseen tapaan. Syyksi riittävät ainakin syyllistyminen rikokseen tai pieneenkin rikkomukseen, huumausaineiden hallussapito tai maastapoistamistoimenpiteiden välitön läheisyys. Lakiin sisältyvien poikkeusten nojalla monen Duldung-asiakirjalla Saksassa oleskelevan asuinpaikkapakko pysyy ennallaan. Säädökset ja käytännöt kuitenkin poikkeavat osavaltiosta toiseen. Kaiken kaikkiaan kriittiset järjestöt ja pakolaisaktivistit ovat vahvasti kritisoineet puheita, joilla laki vietiin läpi ja joiden mukaan kyseessä olisi liikkumisen rajoitusten poistaminen kaikilta pakolaisilta Saksassa.

Ongelmallista oli myös uudistuksen kytkeminen Balkanin romanien käännyttämisen helpottamiseen. Myönteistä toisaalta oli, että samassa yhteydessä parannettiin turvapaikanhakijoiden mahdollisuutta saada hyödykkeiden sijaan rahassa maksettavaa sosiaalitukea.

Toinen uudistus, eli työkiellon helpottaminen poistamalla tarveharkinta maassa yli 15 kuukautta yhtäjaksoisesti oleskelleilta turvapaikanhakijoilta ja Duldung-asiakirjan haltijoilta astui voimaan marraskuussa 2014 kolmen vuoden määräajaksi. Uudistuksen läpimenoa helpotti työvoiman voimakas kysyntä Saksan taloudessa. Sen soveltamiskäytännöt ovat niinikään nostattaneet voimakasta kritiikkiä pakolaistoimijoiden taholta. Nähtäväksi jää, miten uudistus vaikuttaa käytännössä näiden kahden pakolaisryhmän tilanteeseen.

Vaikka uudistukset olisivat epätyydyttäviä, voidaan niitä silti pitää merkittävinä saavutuksina, jotka koskevat suuren ihmisjoukon elämää. Turvapaikanhakijoiden määrä on viime vuosina noussut Saksassa huomattavasti. Vuonna 2014 jätettiin 173 000 uutta hakemusta ja tälle vuodelle maahanmuutosta vastaava virasto BAMF (Bundesamt für Migration und Flüchtlinge) odottaa 250 000 uutta hakemusta. Duldung-asiakirjalla Saksassa oleskeli vuonna 2013 lähes 95 000 ihmistä.

Hengähdystauko?

Tällä hetkellä kreuzbergiläisessä Ohlauer Straßen koulussa vielä sinnitellään. Kreuzberg-Friedrichsheinin vihreän kaupunginosahallinnon kesällä pakolaisille lupaama autonominen kansainvälinen pakolaiskeskus on nyt hallinnon taholta unohdettu.

Ei ole tiedossa, mihin jäljellä olevat asukkaat joutuvat, kun rakennuksen kunnostustyöt saadaan valmiiksi ja alihankkijayritys aloittaa kaupungin tilaaman turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen pyörittämisen. Muutama koulun valtaaja on tällä hetkellä vangittuna. Myös Lampedusa-ryhmä Hampurissa on ajettu ahtaammalle.

Vielä syksyllä 2014 uusia protesteja puhkesi jatkuvasti eri puolilla maata. Esimerkiksi Berliinissä pakolaiset valtasivat vuonna 2014 useita muitakin rakennuksia, ja erityisesti Berliini ja München joutuivat tottumaan toistuviin nälkälakkoihin turistien suosimien keskustojensa paraatipaikoilla. Tällä hetkellä Saksan pakolaisliike näyttäisi kokoavan voimiaan.

Linkkejä:

oplatz.net (Asyl Strike Berlin)
ohlauerinfopoint.wordpress.com (Information about the planned eviction of the GH-School)
www.refugeetentaction.net (Refugee Tent Action)
www.thevoiceforum.org (The Voice Refugee Forum)
thecaravan.org (Karawane/The Caravan for the Rights of Refugees and Migrants)
www.refugeetribunal.org (Refugee Tribunal against Germany)