Etienne Balibar
Mitä olemme velkaa paperittomille

Me, Ranskan kansalaiset, sukupuoleen, alkuperään ja ammattiin katsomatta, olemme suuressa määrin velkaa paperittomille (sans-papiers), jotka ovat voimalla tuoneet esiin kysymyksen oleskeluoikeudesta kieltäytymällä heille osoitetusta “laittoman” asemasta. Olemme velkaa heidän antamastaan kolminkertaisesta opetuksesta. Tästä seuraa meille muutama velvollisuus.

Olemme heille velkaa siitä, että he mursivat kommunikaation raja-aidat, että he pakottivat meidät näkemään ja kuulemaan heidät sellaisena kuin he ovat: ei kuvitelmina rikollisista tai tunkeilijoista, vaan työntekijöinä ja perheinä, jotka ovat kotoisin yhtä aikaa täältä ja muualta, omine erityisyyksineen, universaalissa tilanteessaan nykyajan proletaareina. He ovat tuoneet julkisuuteen maahanmuuton todellisiin ongelmiin liittyviä tosiasioita, kysymyksiä ja vastarinnan muotoja, hallitsevien tiedon monopolien levittämien stereotypioiden sijaan. Näin me ymmärrämme paremmin, mitä demokratia on: kollektiivisen keskustelun instituutio, jossa keskustelun ehtoja ei milloinkaan aseteta ylhäältä käsin. Niiden, joita asia koskee, on aina voitettava oikeus puhua, oma näkyvyytensä ja uskottavuutensa, sortotoimien uhalla. Paperittomat ovat tehneet tämän tyynellä rohkeudella, kieltäytyen joukkoviestinnän helpoista väkivalta- ja uhriasetelmista, vaikka heidän tilanteensa usein onkin epätoivoinen.

Olemme heille velkaa siitä, että he kariuttivat toisiaan seuranneiden hallitusten ylimielisen kaksinaamaisen pelin. Yhtäältä vedottiin “realismiin”, hallinnolliseen pätevyyteen ja poliittiseen vastuullisuuteen (väestövirtoja on hallittava, järjestystä valvottava, lailliset siirtolaiset on “kotoutettava”…). Toisaalta tukeuduttiin nationalistiseen ja äänestäjiä kosiskelevaan propagandaan (joka tuottaa syntipukkeja epävarmuudelle ja projisoi laajamittaista köyhyyden pelkoa identiteettikonfliktien kuvitteelliseen tilaan). Paperittomat ovat osoittaneet, ettei valtio suinkaan uudistanut järjestelmää, joka tekee heistä laittomia, vaan itse asiassa loi sen. He ovat näyttäneet, että tämä poliittiseen manipulaatioon tähtäävä laittomuuden tuotanto ei voisi tapahtua ilman kansalaisoikeuksien jatkuvaa loukkaamista (erityisesti henkilöiden turvallisuuden, joka ulottuu lakien taannehtivuuskiellosta aina ihmisten arvokkuuteen ja fyysiseen hyvinvointiin) eikä ilman jatkuvia kompromisseja uusfasismin ja sen tukijoiden kanssa. He paljastivat näin erään pääasiallisen mekanismin institutionaalisen rasismin laajentamiselle, mikä johtaa eräänlaiseen eurooppalaiseen apartheidiin, jossa yhdistyvät poikkeustilalait ja syrjivien ideologioiden leviäminen. He myös näyttivät, kuinka vastustaa tätä noidankehää: palauttamalla arvoonsa totuuden historiasta ja ihmisten tilanteesta, tarjoamalla oman kiinnostuksensa toimia välittäjinä ja neuvottelijoina, laittamalla peliin oikeuksiensa universaalisuuden ja kulttuurisen panoksensa.

Olemme velkaa heille (samoin kuin muutamille muille, kuten esimerkiksi joulukuun 1995 lakkoilijoille) myös siitä, että he ovat palauttaneet keskuuteemme kansalaisuutta (citoyenneté), sikäli kuin kansalaisuus poliittisen yhteisön (cité1) jäsenyytenä ei ole mikään instituutio tai asema vaan kollektiivinen käytäntö. He tekivät sen itsensä vuoksi, osoittamalla, ettei välttämättä tarvitse kuulua kansakuntaan tai kansallisuuteen osallistuakseen vastuullisella tavalla yhteiseen julkiseen (citén) elämään, mutta myös luomalla uusia poliittisen kamppailun muotoja ja uudistamalla vanhoja. Kamppailu on eräs välttämättömistä aktiivisen kansalaisuuden osatekijöistä, vaikkei yksinään tyhjennäkään tämän merkitystä. Emme voi surra demokratian kuihtumista ja samalla kieltää niiden viimeaikaisten liikkeiden merkitystä, jotka ovat järjestäytyneet puolustaakseen Ranskan maaperällä (ja yleisemmin, Euroopassa) asuvien ulkomaalaisten oikeuksia. He ovat siten osaltaan antaneet poliittiselle toiminnalle sen ylikansallisen ulottuvuuden, jota me niin kipeästi tarvitsemme avaamaan yhteiskunnallisen muutoksen ja uudenlaisen julkisen toiminnan (civilité) näköaloja globalisaation aikakaudella. Aloittaaksemme esimerkiksi poliisin ja rajavartiolaitoksen demokratisoimisen.

Näin paperittomat, “ulossuljetut” “ulossuljettujen” joukossa (eivätkä he todellakaan ole ainoita), ovat lakanneet esiintymästä pelkästään uhreina ja tulleet demokraattisen politiikan toimijoiksi. He ovat auttaneet meitä suunnattomasti elvyttämään sitä, vastarinnallaan ja mielikuvituksellaan. Olemme heille tämän tunnustuksen velkaa, meidän on sanottava se ääneen, ja kamppailtava yhä lukuisampina heidän rinnallaan, kunnes oikeudet ja oikeudenmukaisuus on heille palautettu.

Etienne Balibarin jälkihuomautus, helmikuu 2013

Olen hyvin otettu siitä, että lyhyt tekstini nyt käännetään ja sitä levitetään Wienissä pakolaisten tukikampanjan toimesta Sigmund-Freud -puistossa ja Votiv-kirkossa. Laadin sen vuonna 1997 Pariisissa solidaarisuudenosoituksena “Saint-Bernardin sans-papiers” – liikkeelle ja todistaakseni sen tärkeydestä. Ottamatta päähenkilön roolia, tällaista minulla ei tuolloin ollut eikä edelleenkään ole, voin todeta, että tämä todistaa eurooppalaisten siirtolaiskamppailujen jatkuvuudesta ja niiden edellyttämän solidaarisuuden kiireellisyydestä.

Jokainen paikka, jokainen hetki ovat erityisiä. Näitä kamppailuja käyvät konkreettiset ihmiset, joilla kaikilla on oma historiansa ja omat tarpeensa, nousemalla rauhanomaisesti ja rohkeasti esiin julkisessa tilassa. Mutta yhdeltä toiselle välittyy tietty yleisempi kysymys, itsepintainen kysymys yhteisen, poliittisen yhteisön (cité) sydämessä, jota ei enää voi vältellä.

Nyky-yhteiskuntien, jotka kuvittelevat voivansa kerätä tiedonvälityksen ja yritystoiminnan globalisoitumisen tarjoamat hyödyt, tulisi säätää uusi ihmisten liikkumisen oikeus sekä oikeus oleskeluun, työntekoon ja sosiaaliturvaan yli kansallisten rajojen.
.
Jos haluamme tämän uuden oikeuden olevan demokraattinen (ja todellakin, se voi olla olemassa vain demokratian edistysaskeleena), sen on sekä suojattava siirtolaisia ja pakolaisia valtioiden mielivallalta ja muukalaisvihamielisiltä mielipiteiltä, että myös perustuttava heidän omiin kokemuksiinsa ja kykyihinsä, jotka ilmenevät heidän oikeutetuissa vapauden ja turvallisuuden vaatimuksissaan.

Mitä paremmin nämä vaatimukset ymmärretään, ja mitä enemmän maittemme kansalaiset vievät niitä eteenpäin, sitä vahvemmin nykyään vaarallisesti vain yritysten ja kansallisvaltioiden yksinomaisten intressien ympärille kiertyvät politiikan kieli ja käytännöt voivat tavoitella sitä yleisyyttä ja kekseliäisyyttä, jotka antavat niille meitä kaikkia koskevan emansipatorisen ulottuvuuden,

Tervehdin Wienin pakolaisia sekä heitä tukevia aktivisteja kiintymyksellä, ihailulla ja toivolla.

1. Cité on Balibarille tärkeä käsite. Se viittaa poliittiseen yhteisöön, joka ei käy yksiin kansallisvaltion kanssa, ja joka sisältää ne ristiriidat, jotka jälkimmäinen pyrkii sulkemaan ulos. Citén jäsenyys on kansalaisuutta merkityksessä citizenship tai Bürgerschaft, ei etniseen tai kansalliseen kokonaisuuteen kuulumista. Kirjaimellisesti cité merkitsee kaupunkia, kaupungin asukkaiden muodostamaa yhteisöä tai yhtenäisesti rakennettua asuinaluetta (esim. cité ouvriere, työläiskortteli) tai rakennusryhmää . Historiallisesti sanan alkuperäinen viitepiste on antiikin ajan polis.

Alkukielinen teksti ”Ce que nous devons aux ‘Sans-Papiers’” on luettavissa täällä: http://eipcp.net/transversal/0313/balibar/fr

The English translation of Balibar’s text, ”What we owe to the Sans-papiers” is available here: http://eipcp.net/transversal/0313/balibar/en