Markus Himanen & Minna Seikkula
Paperittoman rikosuhrin paradoksaalinen asema
Paperittomien siirtolaisten oikeuksien hyväksi toimii Suomessa nykyisin useampia tahoja, ja esimerkiksi paperittomien oikeudesta terveydenhuoltoon on käyty ajoittain vilkasta poliittista keskustelua. Toistaiseksi vähemmän huomiota on saanut se, miten paperittomuus altistaa hyväksikäytölle.
Marraskuussa 2015 tuli voimaan EU:n rikosuhridirektiivi, jonka tarkoitus on vahvistaa rikosuhrien oikeuksia. Direktiivi takaa rikoksen uhreille oikeuden rikosprosessista annettavaan tietoon, tulkkaukseen, suojeluun ja tukeen. Sen myötä myös kaikilla ulkomaalaisilla on oleskelustatuksesta riippumatta oikeudet näihin tukipalveluihin, mutta miten nämä oikeudet voivat toteutua käytännössä paperittomien kohdalla?
Keskustelimme asiasta kansalaisjärjestöjen ja kirkon yhteisesti ylläpitämän Rikosuhripäivystyksen toiminnanjohtaja Leena-Kaisa Åbergin kanssa. Rikosuhripäivystys tarjoaa tukea ja neuvontaa rikoksen uhriksi joutuneille ja heidän läheisilleen sekä antaa syrjinnänvastaista neuvontaa. Eurooppalaisen paperittomien oikeuksia edistävän PICUM-verkoston kysely rikosten uhrien oikeuksia puolustaville järjestöille havahdutti myös Suomessa kysymykseen paperittomien rikosuhrien asemasta.
“Rikosuhridirektiivin mukaan rikoksen uhrin oikeus saada tietoa ja tukipalveluita kuuluu selvästi kaikille kansalaisuusstatuksesta riippumatta, mutta kysymykset vaikkapa terveyspalveluista ja muista rikoksen aiheuttamista seurauksista paperittomien kohdalla ovat monimutkaisempi asia. Paperittomien kohdalla keskeisin kysymys liittyy tietysti maassaoloon”, Åberg sanoo.
Åbergin mukaan paperittomien rikoksen uhrien asemaa määrittää maasta poistamisen uhka, mikä voi estää rikoksen kohteeksi joutuneita paperittomia tekemästä rikosilmoitusta.
”Jos ihminen paperittomana joutuu rikoksen uhriksi, on hyvin todennäköistä, että hän ei uskalla tehdä rikosilmoitusta pelätessään paljastavansa itsensä viranomaisille. Joissain maissa tämä on hoidettu niin, että on erityinen poliisiviranomainen, jolle voi tehdä rikosilmoituksen ja joka ei ilmoita siitä eteenpäin.”
Tällaista käytäntöä ei Suomessa toistaiseksi ole. Åberg muistuttaa, että kysymys paperittomien rikosuhrien oikeusasemasta koskettaa koko yhteiskuntaa.
” Järjestelmä, jossa rikosilmoituksen vastaanottava viranomainen automaattisesti ilmoittaa ilmoituksesta maahanmuuttohallinnon puolelle, johtaa lopulta rankaisemattomuuden kulttuuriin – siis siihen, että rikollisia ei saada kiinni.”
Mitä asialle voidaan tehdä? Åberg ei myöskään pidä toivottavana sellaista järjestelmää, , jossa kaikille rikoksen uhriksi joutuneille paperittomille myönnettäisiin oleskelulupa.
”Olisi kuitenkin syytä pohtia, millaisissa rajatuissa tilanteissa määräaikainen lupa voitaisiin myöntää rikosprosessin ajaksi.”
Nykyään tällaisia rikosprosessin ajaksi annettavia tilapäisiä oleskelulupia voidaan tietyissä tapauksissa myöntää ihmiskaupan uhreille, ja erityisen haavoittuvassa asemassa olevat ihmiskaupan uhrit voivat saada jatkuvan oleskeluluvan.
Mutta innostaisivatko tilapäiset, vain rikoskäsittelyn ajan voimassa olevat oleskeluluvat paperittomia todella ilmoittamaan kohtaamistaan rikoksista, jos rikoskäsittelyä silti seuraisi käännytys? Jotain voidaan päätellä siitä, että ihmiskaupan uhrien kohdalla viralliseen auttamisjärjestelmään hakeutuu vain osa uhreista.
Rikosuhripäivystykseen saa yhteyden osoitteessa riku.fi.
