Madjiguène Cissé
Paperittomien (siirtolaisten) liike – Ensimmäiset opetukset

Käännös ranskasta Aino Korvensyrjä

Mistä me tulemme, me Saint-Bernardin paperittomat (sans-papiers)? Tämä kysymys esitetään meille usein, ja se on oleellinen. Itse emme heti huomanneet miten oleellinen tämä kysymys on. Mutta lähtiessämme suorittamaan “tupatarkastusta” vastaus oli valaiseva: olemme kaikki lähtöisin Ranskan entisistä siirtomaista, useimmat meistä Länsi-Afrikan maista, Malista, Senegalista, Guineasta ja Mauritaniasta. Joukossamme on myös monia ihmisiä Maghrebin maista (tunisialaisia, marokkolaisia ja algerialaisia), yksi mies on Zairesta ja muutama Haitilta.

Ei siis ole sattumaa, että olemme päätyneet Ranskaan. Maillamme on ollut suhde Ranskaan vuosisatojen ajan. Meistä moni on soninké ja usein sanotaan, että soninkéet “ovat matkustava kansa”. He ovat suuri kansa, joka yhdistyi Malin keisarikunnassa ja hajotettiin viiden tai kuuden maan alueelle. Tämä saattaa myös selittää sen, miksi heillä on aina tarve ylittää kansalliset rajat. Ja useimmiten silloin kun on tarvetta jättää oma maa löytääksemme työtä, on luontevaa, että suuntaamme kohti Ranskaa. Tämä on maa, jonka tunnemme, jonka kielen olemme oppineet ja jonka kulttuurin jossain määrin omaksuneet.

Uuskolonialismin aika

Kuulemme, myös Ranskan hallituksen taholta, että ratkaisu olisi poistaa siirtolaisuuden syyt, eli auttaa kehitysmaita siten, että näiden maiden ihmiset voivat löytää tarvitsemansa työt sieltä missä he ovat. Ideana tämä on hyvä. Mutta se ei ole lähelläkään sitä mitä Ranska oikeasti tekee Afrikassa. Ranskan hallitukset eivät ole koskaan tosissaan pyrkineet siihen, että entisistä siirtomaista tulisi oikeasti itsenäisiä. Päinvastoin, Ranska on kehittänyt uusia, hienovaraisempia hallinnan ja riiston muotoja. Senegalissa Ranska ei sijoita aloille, joita pitäisi tukea ja kehittää, vaan niille, jotka jo ovat tuottavia: TATAR-tölkkikala on ranskalaisessa omistuksessa, France Telecom ja EDF-GDF (Ranskan Sähkö ja Kaasu) sijoittavat niin ikään aloille, jotka tuottavat suuria voittoja.

Taustalla ovat rakennesopeutusohjelmat, jotka kuristavat maitamme vähitellen: Meille lainataan rahaa sillä ehdolla, että sovitamme itsemme länsimaiseen, uusliberaaliin “kehityksen” malliin. Tietystikään tämä ei toimi ja maamme velkaantuvat syvemmin. Eivätkä hallitukset pysty maksamaan takaisin velan korkoa ja samalla rahoittamaan kehityspolitiikkaa, vaikka ne haluaisivatkin.

Sanon: vaikka ne haluaisivatkin. On selvää, että Afrikassa on korruptoituneita johtajia, jotka täyttävät avustusrahalla omat taskunsa. Meidän pitää yksinkertaisesti muistaa lisätä, että he tekevät näin ranskalaisten neuvonantajiensa silmien alla ja tieten, jopa näiden kanssa yhteistyössä. Kyseessä on eräänlainen pieni juomaraha “hyvistä ja uskollisista palveluksista”.

Sillä Ranska ei ole milloinkaan poistunut, lakannut antamasta neuvoja Afrikan johtajille tai ehdottamasta mitä politiikkaa näiden tulisi soveltaa. Vuosikymmenten verran olemme eläneet uuskoloniaalisessa tilanteessa ja vain näennäisesti “itsenäisinä valtioina”.

Ei ole merkityksetöntä, että Ranskalla on yhä sotilastukikohta Dakarissa (ja toinen Gabonissa). Banguin mellakat tukahdutti muutama kuukausi sitten juuri Ranskan armeija. On todettava, että Ranska on noudattanut vakiintunutta perinnettä myös siirtomaa-ajan jälkeen. Nimenomaan ranskalaiset ottivat tehtäväkseen tukahduttaa nuorten ja ammattiliittojen liikkeen toukokuussa 1968. Ranskassa tätä episodia tuskin tunnetaan, mutta Senegalissa toukokuun liikkeemme kesti viisi kuukautta, helmikuusta kesäkuuhun. Ja ellei Ranskan armeija olisi puuttunut tilanteeseen, on todennäköistä, että hallitus olisi Senegalin kansallisen työläisten liiton (l’Union Nationale des Travailleurs Sénégalais) ja nuorisoliikkeen yhteisen painostuksen edessä kaatunut. Ranskan armeija ei välitä vähääkään “siirtolaisuuden syiden poistamisesta”. He ovat paikalla puolustaakseen niitä varsin todellisia taloudellisia intressejä, jotka ovat samalla Ranskan uuskolonialismin ja Afrikan porvaristojen intressejä.

Demokratia ja autonomia

Kamppailu on opettanut meille todella monta asiaa. Ensinnäkin se on opettanut meidät olemaan autonomisia. Tämä ei ole aina ollut helppoa. Tietyt järjestöt, jotka olivat tottuneet tukemaan kamppailevia siirtolaisia, tulivat tukemaan meitä. Ne olivat tottuneet myös toimimaan välittäjinä siirtolaiskamppailun ja viranomaisten välillä ja siten pitkälti johtamaan tätä kamppailua. He sanoivat meille, “Eli me järjestöt järjestimme tapaamisen selittääksemme tämän tai tuon”, ja meidän piti vastata, “Mutta me osaamme selittää sen oikein hyvin itsekin”. Heille luonteenomainen toimintatapa ei ole auttaa ihmisiä olemaan omatoimisia vaan puhua näiden puolesta.

Ellemme olisi ottaneet itsenäisyyttämme, emme olisi täällä tänään. Sillä niin monet järjestöt sanoivat meille, ettemme tulisi milloinkaan voittamaan, ettemme saisi puolellemme yleistä mielipidettä, ihmiset kun eivät olleet valmiita kuulemaan asiaamme.

Voimme nähdä tulokset tänään: Olemme saaneet puolellemme laajat tukijoukot, Act UPista Douarnenezin elokuvajuhliin ja aina Ranskan eristyneimpiin kolkkiin asti. Vähitellen ihmisjoukot ovat ymmärtäneet, että kamppailumme esittää kysymyksen, joka on paperittomien “laillistamista” laajempi. Uusia kysymyksiä on vähitellen noussut esiin: “Suostutko elämään Ranskassa, jossa perustavia ihmisoikeuksia poljetaan? Suostutko elämään Ranskassa, jossa demokraattisia vapauksia ei kunnioiteta?” Olemme myös oppineet, että mikäli todella halusimme olla itsenäisiä, meidän tuli opetella demokratiaa. Meidän piti tehdä itse omat päätöksemme, saada ne tunnustetuiksi meitä todella edustavina, estää niiden kyseenalaistaminen ulkoakäsin, kunnioittaa niitä itse, ja siten oppia miten saada ihmiset kunnioittamaan niitä, ja noudattaa niitä itse. Olemme oppineet tämän kuudessa kuukaudessa. Taistelutta emme olisi oppineet tätä edes 10 vuodessa.

Tämä ei ole ollut helppoa. Alussa ei ollut selvää, että tarvitsisimme yleiskokouksia; ei ollut selvää, että naisten tuli ottaa osaa niihin; ei ollut ilmeistä, että tuli valita edustajia. Otetaan esimerkiksi perheiden rooli, jota lehdistö on auttanut korostamaan. Aluksi, kun “perheet” kokoontuivat, lähinnä “perheenpäät” ilmaisivat näkemyksiään. Läsnä oli “johtajan henki”, kuten alueen päämiehen tai afrikkalaisen kylänpäämiehen.

Tänään viittauksesta perheisiin on tullut pikemminkin viittaus koko perheeseen, afrikkalaiseen perheeseen, hyvin laajaan, joustavaan, serkutkin sisältävään… Mutta tässäkin vaiheessa muunlaisia ongelmia riitti. Yhdessä vaiheessa ehdotettiin johtajan valitsemista. Idea oli, että valitsisimme itsellemme “perheenpäämiehen” (miehen, tietysti), joka olisi edustajien ryhmän yläpuolella, ja jolla olisi mahdollisesti kaikki mahdolliset valtaoikeudet. Onneksi tällaista ei valittu.

Joten valitsimme edustajia. Ensin valitsimme 10. Tänään meillä on vain viisi. Joka kerta, kun ilmaantuu ongelma, kutsutaan koolle yleiskokous, ja jotkut paperittomat sanovat: emme halua tätä tai tuota edustajaa enää, hän ei tee työtään kunnolla. Ja näin 10 liikkeen alussa valitusta edustajasta jäljellä on enää kaksi meistä, kaikki muut on korvattu matkan varrella, ja viimeisessä yleiskokouksessa ihmiset päättivät, että viisi edustajaa on tarpeeksi, sillä joka tapauksessa nämä ovat ainoat, jotka tekevät työnsä.

Naisten rooli

Naisilla on ollut äärimmäisen tärkeä rooli tässä kamppailussa. Eikä ollut ilmeistä, että näin tulisi käymään. Aluksi näytti siltä, että pidettiin itsestäänselvyytenä, etteivät naiset osallistuisi yleiskokouksiin: tämä ei ollut tarpeen, sillä heidän aviomiehensä olivat siellä! Naisilla ei ollut oikeutta puhua, heillä ei ollut edes oikeutta tulla kuuntelemaan mitä yleiskokouksissa sanottiin.

Kaksi naisistamme aloitti tunkeutumalla yleiskokouksiin. Sitten he puhuivat. Kolmannessa vaiheessa järjestettiin naisten kokouksia. Tämän jälkeen miehet olivat hyvin hämmentyneitä; he näkivät meidät juonimassa, suunnittelemassa tyhmyyksiä; he viettivät usein aikaansa kokoustemme lähistöllä ja yrittivät saada selville mitä puhuttiin. Nämä kokoukset antoivat kuitenkin paljon voimaa naisille ja tekivät mahdolliseksi sen, että he saattoivat ottaa tärkeän roolin kamppailun johdossa.

Käydessämme 15. kaupunginosassa Caritasissa (Secours Catholique) SOS-Racisme -järjestön pappi ehdotti, että luovuttaisimme asiakirjamme ministeriöön ja menisimme kotiin. Miehet olivat tällöin valmiit tekemään näin koska he luottivat pappiin. Mutta naiset eivät halunneet. He päättivät, etteivät menisi kotiin ja antoivat minulle tehtäväksi etsiä tilat. Onnistuin löytämään majoitustarjouksen Naisten Keskuksesta, joka oli kuitenkin vain naisille. Naisten ei tarvinnut kauaa miettiä, he sanoivat miehille, että tehän haluatte mennä kotiin, siispä me muutamme Naisten Keskukseen. Jolloin miehet sanoivat, että he olivat sillä välin miettineet, että meidän tulisi kaikkien pysyä yhdessä ja että he kyllä löytäisivät riittävän suuren paikan. Itse asiassa joka kerta, kun liikkeestä oli loppua puhti, naiset tapasivat ja työstivät aloitteita, jotka käynnistivät kamppailun uudelleen. Toukokuun 11. päivä, kun olimme Pajolissa eikä media enää raportoinut kamppailusta, järjestettiin naisten marssi. Marssi avasi jumiutuneen tilanteen lehdistön suhteen. Ja kesäkuun 25. päivänä 18. kaupunginosan kaupungintalon valtasivat naiset, jotka eivät olleet “varoittaneet ketään”: ei ole sattumaa, että seuraavana päivänä ministeriöstä annettiin ensimmäiset päätökset tapauksissa, jotka olimme jättäneet käsiteltäviksi.

On todettava, että naisten taistelutahdolla on Senegalissa pitkä historia. Thiesin rautatieläisten vaimojen kamppailusta kerrotaan usein. Vuonna 1947 Dakar–Niger -linjan työläisten ja siirtomaahallinnon välillä nousi konflikti. Lakko tukahdutettiin raa’asti ja monet lakkoilijat joutuivat Dakarin vankilaan. Ratatyöläisten vaimot, joukko malilaisia ja senegalilaisia naisia, järjestivät marssin Thiesistä Dakariin vaatiakseen vangittujen työläisten vapauttamista. Juuri naiset johtivat niinikään vuonna 1988 protesteja vaalitulosten väärentämistä vastaan. Kolmen kuukauden aikana, jälleen helmikuusta kesäkuuhun, mielenosoituksia järjestettiin lähes päivittäin. Opposition naisten kansallinen koordinaatioryhmä perustettiin ja juuri tämä ryhmä teki useimmat aloitteet ja järjesti mielenosoitukset.

Itse asiassa senegalilaisilla naisilla ei ole vain taisteluperinnettä vaan myös omaehtoisen järjestäytymisen perinne. Tämä liittyy omalla tavallaan kasvatukseemme: naisina olemme tottuneet selviytymään omillamme hyvin varhaisesta iästä lähtien. Meillä nainen on se, joka vastaa kodista ja tontista. Pikkutytöt tottuvat kahdeksan vuoden ikäisestä lähtien katsomaan nuorempien veljiensä perään, käymään torilla ja tekemään ruokaa. Heillä on erittäin tärkeä rooli suhteiden solmimisessa tontin toisten perheitten kanssa.

Puhenainen ja kännykkä

Kun minut pidätettiin poliisin tunkeuduttua Saint-Bernardiin, kaksi tapausta vaikutti minusta merkittäviltä.

Ensimmäinen oli tapa, jolla naispuolinen poliisi riisui vaatteeni tyttäreni edessä. Oli selvää, että tarkoitus oli nöyryyttää minua, murtaa minut. Riisuuduin sarkastisten kommenttien ja kyseenalaisten vitsien lomassa. “Hän ei olekaan enää yhtä nokkela kuin tähän asti, tämä puhenainen”, tai “Rintaliivejä ei kuulu pitää väärinpäin” (mies ei olisi keksinyt tätä.) Mutta pilkkaamisen tapa, sarkastiset kommenttien ja loukkausten sävy kertoivat myös paljon poliisin mielentilasta. “Voi, voi! Puhenaisella ei ole enää kännykkäänsä.” Kännykästä oli tullut nykyaikaisuuden symboli, johon minulla ulkomaalaisena, afrikkalaisena, mustana naisena ei ollut oikeutta. “He ovat vasta laskeutuneet puista, ja jo heillä on kännykkä kädessään.”

Toinen oli se seikka, että jouduin välittömästi oikeuden eteen, vaikka minulla oli voimassaoleva oleskelulupa. Tämä oli selvästi toinen yritys rikkoa se symbolinen merkitys, joka taistelutoveriensa puhenaiseksi valitulla afrikkalaisella naisella oli. Tämän vuoksi he olivat valmiita moniin laittomuuksiin: he eivät itse kunnioittaneet lakeja, joita niin kovasti ylistivät.

Koko tänä aikana meidän piti rakentaa uudelleen monia identiteettejä. Esimerkiksi identiteettimme työläisinä. Niinpä Saint-Bernardin jälkeen vaadimme pitää lehdistötilaisuuden ammattiliittojen keskuksessa (Bourse du travail) saadaksemme ihmiset ymmärtämään, ettemme ole vain “ulkomaalaisia”, vaan myös työläisiä, miehiä ja naisia, jotka teemme työtä Ranskassa. Meitä vastaan suunnattujen hyökkäysten tavoitteena on tietenkin prekarisoida meidät. Mutta me emme ole ainoita, joita uhkaa työsuhteitten muuttaminen epävarmoiksi: monet ranskalaiset ovat tässä tilanteessa. Siksi pidimme tärkeänä viitata tähän “sosiaaliseen kohtalonyhteisöön” pitämällä lehdistötilaisuuden. Täytyy lisätä, että suhteemme ammattiliittoihin ovat nyt erittäin hyvät. Ne ovat perustaneet tukijärjestelmän: Saint-Bernardin paperittomat (sans-papiers) on jaettu eri ammattiliittojen kesken, jotka pitävät heistä huolta ja kutsuvat heidät työpaikoilleen puhumaan. Ammattiliittojen mukanaolo on ollut oleellista kamppailullemme.

Olemme myös huomanneet kamppailumme merkityksen sen tuen kautta, jota kotimaistamme välittömästi saimme. Uskomme, että kamppailu rakennesopeutusohjelmia vastaan Senegalissa ja muualla ja toisaalta meidän kamppailumme täällä on yksi ja sama kamppailu. Koordinaatio ei ole helppoa, kun välimatkaa on 7000 kilometria, mutta meidän pitää jatkuvasti varmistaa, että muodostamme yhteyksiä eri kamppailujemme välillä.

Integraatio ja itsekunnioitus

Tähän asti meitä kohtasi maahan muuttaneiden kaksinainen kohtalo: Osallistua Ranskan integraatioprosessiin tai joutua karkotetuiksi karjan tavoin. Lähestymistavan ytimessä oli ajatus “piileskelevistä” tai “laittomista” siirtolaisista, jolla on hyvin negatiivinen merkitys. Piileskelevä ihminen piiloutuu, joten hänellä täytyy olla jotain piilotettavaa. Ranskalaisella, joka ajattelee, että hänen täytyy vastustaa piileskeleviä ihmisiä, laitonta maahanmuuttoa jne., on aina rinnallaan maahanmuuttajaystävä, jonka hän on tuntenut pitkään. Maahanmuuttaja, joka torjutaan, on aina maahanmuuttaja, jota ei tunneta. Olemme tehneet itsemme näkyviksi sanoaksemme, että olemme täällä emmekä piileskele vaan olemme vain ihmisiä. Olemme täällä ja olemme olleet täällä pitkään. Olemme eläneet ja työskennelleen tässä maassa monia vuosia ja maksamme veromme. Saint-Bernardin ihmisten asiakirjojen joukossa on palkkakuitteja, veroilmoituksia, vanhoja todistuksia oleskeluluvasta. On myös passeja ja viisumeita, joita maidemme konsulaatit ovat myöntäneet.

Taistelumme alussa meidät yritettiin leimata laittomiksi. Mutta tämä ei onnistunut: tämän maan viranomaiset ovat tunteneet meidät kauan. Nyt meistä tuntuu, että olemme ottaneet askeleen eteenpäin: edes tiedotusvälineet eivät puhu enää laittomista vaan paperittomista. Se, että meidät on nähty televisiossa, että lehdistö on haastatellut meitä, on auttanut ihmisiä ymmärtämään, että olemme olleet täällä vuosia, emme ole tappaneet ketään ja että vaadimme yksinkertaisesti tiettyä paperia, johon meillä on oikeus, jotta voimme elää kunnollista elämää.

Nähdäkseni kamppailumme kertoo paljon myös erosta ranskalaisen integraation mallin ja toisaalta sellaisen mallin välillä, joka asettaa omat kulttuurimme ensisijaisiksi. Olemme ymmärtäneet, ja kenties auttaneet muita ymmärtämään, että kyse ei ole valinnasta kahden mallin välillä vaan tasapainon löytämisestä. Ymmärsin tämän itse sen kautta, kun ajattelin omaa alkuperääni, etnisen ryhmäni kulttuuria. Olen sereerien etnisestä ryhmästä. Etunimeni on tyypillinen wolof-nimi sekä tiado-etunimi. Afrikassa valtaosa etunimistä on kristillisiä tai musliminimiä. Jos olet kristitty sinua kutsutaan joko Pauliksi tai Jeaniksi (englantia puhuvilla alueilla Pauliksi, Johniksi), ja jos olet muslimi, olet Ali tai Mohammed. Tiado-etunimi annetaan ihmiselle, joka ei ole kristitty eikä muslimi. Olemme vastustaneet kaikkia yrityksiä käännyttää meidät joko kristinuskoon tai islamiin. Vastarintamme on niin legendaarista, että jos sereeri kertoo fulbelle tai toucouleurille olevansa muslimi, tämä herättää skeptisen reaction: “Hyvänen aika, serereiden islam. Öhöm..” Lyhykäisyydessään, olemme vastahankaisia. Mutta kokemuksemme on myös opettanut meidät elämään pluralistisessa yhteiskunnassa.

Jos haluat elää tietyssä maassa, ei pelkästään pidä noudattaa tiettyjä sääntöjä vaan myös olla valmis tiettyihin ponnistuksiin: oppia kieli, sopeutua yhteiskunnan sosiaaliseen ja institutionaaliseen kehykseen, laittaa lapset sen valtion kouluihin, jossa vanhemmat ovat töissä sen sijaan että turvautuisi yhteisön koulutusrakenteisiin. Toisaalta tästä maasta tulee löytyä tietty määrä kunnioitusta meidän kulttuureitamme kohtaan. Kukaan ei pakota Senegalissa pitkään elänyttä ranskalaista pukeutumaan senegalilaiseen tapaan. Joten meidän ei tulisi julistaa, vain siksi että elämme maassa, jossa naiset pitävät mielellään housuja, että naiset, jotka pukeutuvat afrikkalaisiin kankaisiin ja käyttävät huivia, eivät voisi integroitua. Jaetun perustan pitää löytyä molemminpuolisesti: vähimmäismäärä halua integroitua, vähimmäismäärä kunnioitusta meidän kulttuureitamme kohtaan. Heti kun nämä kaksi tukijalkaa ovat pystyssä, jokainen voi löytää oman tasapainonsa: se ei välttämättä ole sama kaikille. Mutta tasapaino löytyy tämän keskitien varrelta, joka saavutetaan pitkälti yhteisymmärryksessä.

Ranskankielinen alkuperäisteksti ilmestynyt lokakuussa 1996, Politique, la revue, n°2. http://www.bok.net/pajol/madjiguene2.html

Madjiguene Cissé on opettaja, aktivisti ja toimi 1990-luvulla Pariisin sans papiers -liikkeen puhenaisena. Hän palasi Dakariin, Senegaliin vuonna 2000.