Rasismi, ylhäältä päin heräävä intohimo
30.9.2010
Vapaa liikkuvuus -verkosto julkaisee käännöksen puheesta, jonka ranskalainen filosofi Jacques Rancière piti 11.9.2010 romanien karkottamista Ranskasta käsitelleessä tilaisuudessa ”Les Roms, et qui d”autre?. Puhe käsittelee valtiorasisimia ja ”vasemmisto”intellektuellien rasistista logiikkaa, joka legitimoi romaneihin ja siirtolaisiin kohdistuneita kontrollitoimenpiteitä.
Haluaisin esittää muutamia näkemyksiä ”valtiorasismin” käsitteeseen liittyen. Nämä näkemykset ovat vastakkaisia hyvin laajalle levinneelle tulkinnalle hallituksemme viimeaikaisista toimenpiteistä, huivin käyttöä koskevasta laista romanien karkotuksiin. Tämä yleinen tulkinta näkee siinä opportunistisen asenteen, joka pyrkii käyttämään hyväkseen rasistisia ja muukalaisvastaisia teemoja kalastellakseen ääniä. Tämä näennäinen kritiikki palautuu siis oletukseen, jonka mukaan rasismi on kansan intohimo, väestön jälkeenjääneiden, uuteen liikkuvaan ja kosmopoliittiseen maailmaan sopeutumaan kykenemättömien kerrosten pelokas ja irrationaalinen reaktio. Valtiota syytetään siitä, että siltä puuttuu periaatteita, kun se näyttää pyrkivän miellyttämään kansalaisiaan. Mutta näin sille taataan asemansa rationaalisuuden edustajana kansan irrationaalisuutta vastaan.
Tämä ”vasemmistolaisen” kritiikin omaksuma lähtökohta on täsmälleen sama kuin se, jonka nimessä oikeisto on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ottanut käyttöön joukon rasistisia lakeja ja asetuksia. Kaikkiin näihin toimiin on ryhdytty saman argumentin nimissä: siirtolaiset ja laittomasti maassa oleskelevat ovat aiheuttaneet rikollisuutta ja häiriöitä, ja ne uhkaavat herättää rasismia ellemme laita asioita järjestykseen. Nämä rikokset ja häiriöt on siis alistettava lain universaalisuudelle, jotteivat ne loisi rasistisia ongelmia.
Niin vasemmisto kuin oikeisto on pelannut tätä peliä Pasqua-Méhaignerien laeista asti vuodesta 1993. Siinä kansan intohimoja vastaan asetetaan rationaalisen valtion universalistinen logiikka, toisin sanoen annetaan valtion rasistiselle politiikalle antirasismin leima. Olisi jo aika kääntää argumentti ylösalaisin ja nostaa esiin näitä toimia ohjaavan valtion ”rationaalisuuden” ja sen toisen puoliskon – liittolaiseksi osoittautuvan vastustajan – välinen yhteys, sillä kansan intohimo syntyy valtion toimien jälkiseurauksena. Itse asiassa hallitus ei toimi kansan rasismin paineen alla ja reagoi populistisiksi kutsuttuihin äärioikeiston intohimoihin. Päinvastoin valtiojärki ylläpitää äärioikeiston rasismia, jolle se uskoo todellisen lainsäädäntönsä imaginaarisen hallinnan.
Viisitoista vuotta sitten ehdotin, että tätä prosessia kuvattaisiin termillä kylmä rasismi. Rasismi, jonka kanssa olemme nykyisin tekemisissä, on kylmää, se on intellektuaalinen konstruktio. Se on ennen kaikkea valtion luomus. Tässä tilaisuudessa on keskusteltu oikeusvaltion ja poliisivaltion suhteista. Mutta valtion itsensä luonto on olla poliisivaltio, instituutio, joka kiinnittää ja kontrolloi identiteettejä, paikkoja ja liikkeitä. Se on instituutio, joka käy jatkuvaa sotaa kaikkea sen työstämät identiteetit ylittävää vastaan, toisin sanoen myös sitä identitaariset logiikat ylittävää ylijäämää vastaan, jonka poliittisten subjektien toiminta muodostaa. Globaali taloudellinen järjestys on kiihdyttänyt tätä työtä entisestään. Valtiomme ovat yhä kyvyttömämpiä paikkaamaan pääomien vapaan kierron tuhoisia vaikutuksia yhteisöihin, joista ne huolehtivat. Ne ovat sitäkin kyvyttömämpiä, koska ne eivät lainkaan halua tehdä niin. Ne takertuvat siksi siihen, mikä niiden vallassa on, eli ihmisten liikkumiseen. Ne ottavat erityiseksi kohteekseen tämän ihmisten liikkuvuuden kontrollin ja päämääräkseen siirtolaisten uhkaamien kansalaisten suojelun, toisin sanoen turvattomuuden tunteen tuottamisen ja hallinnan. Tästä työstä tulee yhä enemmän valtioiden olemassaolon peruste ja niiden legitimaation väline.
Tästä seuraa, että lakia käytetään täyttämään kaksi olennaista funktiota: ideologinen funktio, hahmon antaminen turvallisuutta uhkaavalle subjektille; ja käytännöllinen funktio, eli sisäpuolen ja ulkopuolen välisen rajan jatkuva uudelleenjärjestely, kelluvien identiteettien jatkuva luominen, joka uhkaa jatkuvasti työntää ulos ne, jotka olivat jo sisällä. Siirtolaislainsäädännön luominen on ennen kaikkea tarkoittanut ali-ranskalaisten luomista, sellaisten ihmisten sysäämistä siirtolaisten kelluvaan kategoriaan, jotka ovat syntyneet Ranskan maaperällä Ranskassa syntyneistä vanhemmista. Sama logiikka on ohjannut viimeaikaista ”ulkomaalaista alkuperää olevien ranskalaisten” käsitteen käyttöä. Ja sama logiikka kohdistuu nyt romaneihin luomalla Euroopan alueella vallitsevan vapaan liikkuvuuden periaatteen vastaisen kategorian ”eurooppalaiset, jotka eivät ole todella eurooppalaisia” samalla tavoin kuin on ranskalaisia, jotka eivät ole todella ranskalaisia. Näiden pidätettyjen identiteettien luomisessa valtio ei ole kaihtanut ajautumista ristiriitoihin, kuten ”siirtolaisia” koskevien toimenpiteiden kohdalla on nähty. Yhtäältä se luo syrjiviä lakeja ja stigmatisaation muotoja, jotka perustuvat kansalaisuuden universaalisuuden ideaan ja tasa-arvoisuuteen lain edessä. Tällöin rangaistaan tai stigmatisoidaan niitä, joiden käytännöt ovat tasa-arvon ja kansalaisuuden universaalisuuden vastaisia. Mutta toisaalta valtio luo tämän kansalaisuuden sisälle diskriminaatioita, kuten sen, joka erottaa ”ulkomaalaista alkuperää” olevat ranskalaiset muista. Yhtäältä siis kaikki ranskalaiset ovat tasa-arvoisia ja varokoot ne, jotka eivät ole, toisaalta kaikki eivät ole tasa-arvoisia ja varokoot ne, jotka unohtavat tämän!
Rasismi on siis nykyisin ennen kaikkea valtion logiikka eikä kansan intohimo. Eivätkä tätä valtion logiikkaa kannata ensisijaisesti jotkin ties mitkä takapajuiset yhteiskunnalliset ryhmät vaan merkittävä osa intellektuellien eliitistä. Viimeisimmät rasistiset kampanjat eivät ole lainkaan ”populistiseksi” kutsutun äärioikeiston tekosia. Niitä on johtanut älymystö, joka julistautuu vasemmistolaiseksi, tasavaltalaiseksi ja maalliseksi. Syrjintä ei enää perustu ylempiä ja alempia rotuja koskeviin argumentteihin. Sitä perustellaan ”kommunitarismin” vastaisen sodan nimissä, lain universaalisuudella ja kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuudella lain edessä sekä sukupuolten välisellä tasa-arvolla. Tässäkään kohden ei liiemmin kaihdeta ristiriitoja: argumentteja käyttävät ihmiset, jotka muuten pitävät kovin vähän ääntä tasa-arvosta ja feminismistä. Itse asiassa argumentaation pääasiallinen vaikutus on luoda sekoitus, jonka avulla ei-haluttu voidaan identifioida: siis siirtolaisen, maahanmuuttajan, takapajuisen, islamistisen, machon ja terroristin sekoitus. Universalismiin vedotaan itse asiassa sen vastakohdan hyväksi: syrjivän valtiollisen vallan päättää siitä, kuka kuuluu ja kuka ei kuulu niihin, joilla on oikeus oleskella täällä. Lyhyesti sanoen siis kyse on vallasta myöntää ja kumota identiteettejä. Tällä vallalla on korrelaattinsa: valta pakottaa yksilöt olemaan identifioitavissa jatkuvasti, pitäytyä kokonaan näkyvissä valtion katseelle.
Tästä näkökulmasta on aiheellista palata ratkaisuun, johon hallitus päätyi burqan kieltämistä koskevassa juridisessa ongelmassa. Kuten nähtiin, oli hankalaa luoda laki, joka kohdistuisi erityisesti muutamiin satoihin tiettyä uskontoa edustaviin ihmisiin. Hallitus löysi kuitenkin ratkaisun: laki, joka kieltää yleisesti ottaen peittämästä kasvojaan julkisessa tilassa. Tämä laki kohdistuu siis samaan aikaan täysin peittävää huntua käyttävään naiseen ja mielenosoittajaan, jolla on naamio tai huivi. Huivista tulee siis takapajuisen muslimin ja terroristiagitaattorin yhteinen tunnusmerkki. Tämän ratkaisun, joka hyväksyttiin vasemmiston hyväksyvän vetäytymisen myötä, kuten monet muutkin siirtolaisuustoimenpiteet, muotoili ”republikaaninen” ajattelu. Palautettakoon mieleen marraskuun 2005 raivostuneet vuodatukset yön turvin toimineita, naamioituneita tai huppupäisiä nuoria vastaan. Muistettakoon myös Redekerin tapauksen lähtökohta, islamilaisen ”fatwan” uhkaaman filosofian professorin tilanne. Robert Redekerin raivoisan muslimien vastaisen vuodatuksen lähtökohta oli… stringien kieltäminen Pariisin uimarannalla. Redeker löysi tästä Pariisin pormestarin antamasta kiellosta pyrkimyksen miellyttää islamisteja, uskontoa, jonka viha- ja väkivaltapotentiaali oli jo käynyt ilmiselväksi kiellosta liikkua alasti julkisilla paikoilla. Nämä kauniit puheet maallisuudesta ja tasavaltalaisesta universaalisuudesta palautuvat täysin periaatteeseen, että on oltava kokonaan näkyvissä julkisessa tilassa, olkoon kyse katukivistä tai hiekkarannasta.
Johtopäätökseni: on haaskattu paljon energiaa tiettyä rasismin hahmoa vastaan – jota Front National ruumiillistaa – ja tiettyä ideaa tästä rasismista ”pienen valkoisen ihmisen” ilmaisuna, joka edustaa yhteiskunnan takapajuisia kerrostumia. Merkittävä osa tästä energiasta on kaapattu rakentamaan legitimaatiota uudelle rasismin muodolle: valtion rasisimille ja ”vasemmisto”intellektuellien rasismille. Olisi jo aika suunnata ajattelu ja kamppailu uudelleen sitä stigmatisaation, prekarisaation ja ulossulkemisen teoriaa vastaan, joka nykyään muodostaa ylhäältä päin toimivan rasismin: valtion logiikan ja älymystön intohimon.
Jacques Rancière, 11 syyskuuta 2010..
