Siirtolaiset ovat eurooppalaisten keskinäisen vihamielisyyden syntipukkeja. Étienne Balibarin haastattelu
24.6.2008
Nykyään territorio ei ole Euroopan kansalaisuuden perusta, mutta sen pitäisi tulla siksi. Se, minkä määrittelen todelliseksi ja aidoksi ”eurooppalaiseksi apartheidiksi”, on peräisin siitä tosiasiasta, että Euroopan kansalainen on vain se, jolla on jonkun jäsenvaltion kansalaisuus. Yhden tai kahden sukupolven ajan Euroopan maaperällä oleskelleet maahanmuuttajat ovat kahdeskymmeneskahdeksas haamukansakunta Euroopan unionissa ja he muodostavat noin kahdeksannen osan koko sen väestöstä. He eivät ole yksinkertaisesti vain henkilöitä, jotka Ranskassa eivät ole ranskalaisia, Saksassa eivät ole saksalaisia tai Italiassa eivät ole italialaisia. Koko Euroopan tasolla juuri maahanmuuttajat ovat ulossuljettuja, ja eurooppalaisten rajojen sisäpuolinen vapaa liikkuvuus vielä korostaa tätä. Euroopan unionin laajentuminen tuottaa laadullisesti uusia ulossulkemisen muotoja
Teresa Pullano: Italiassa Lega Nord voitti vaalit vedotessaan oman alueen puolustamiseen, ja jopa liikkeet yrittävät toimia saman, vaikka vastakkaiseen suuntaan taivutetun periaatteen pohjalta. Onko kenties niin, että Euroopassa alueellisuuden periaate on korvaamassa kansakunnan periaatteen?
Étienne Balibar: Alue on joustava käsite, jolla ei ole yksiselitteistä viittauskohdetta. Luin joitakin päiviä sitten Il manifeston pääkirjoituksen Pigneton väkivaltaisuuksista. Siinä kritikoitiin oikeutetusti – mutta tarjoamatta välitöntä ratkaisua – sitä tapaa jolla myytti mikroalueellisuudesta yleensä kehittyy, ja jonka tuloksena jonkin kaupunginosan tai alueen asukkaat tuntevat itsensä uhatun tilan puolustajiksi. Tilasta on häädettävä kaikki ulkomaalaiset. Se todistaa, että alueen käsite voi toimia eri tasoilla. Ranskan periferioissa jengisodat nuorten, työttömien ja kouluttamattomien maahanmuuttajaproletaarien kesken ovat myös alueen puolustamisen ilmiöitä, termin alue harhaisessa merkityksessä. Tälle tasolle on sijoitettava sekä alueellisuuden käsitteen kritiikki että yhteisöön kuulumisen avaamisen tai deterritorialisaation todellinen politiikka. Pienten alueiden pyhittäminen voi olla hyvin väkivaltaista, mutta se on silti rajallista. Huolestuttavaa on näiden ilmiöiden yleistyminen laajemmassa mittakaavassa. Tämä kävi selväksi fasismin kohdalla. Fasismi oli kansallisen alueen kuvitteellista muuntamista kansan tai rodun ominaisuudeksi. Seuraukset olisivat katastrofaalisia, mikäli ilmiö kehittyisi varsinkin kulttuuriselta perustalta koko Euroopassa – seikka, jota paavi Benedictus XVI näyttää ajavan, kun hän väittää, että Eurooppa on kristillinen alue ja muslimit ovat siksi vierasta ainesta.
Pullano: Voimmeko siis tehdä johtopäätöksen, että periaatteessa alueellisuus voisi olla Euroopan kansalaisuuden perusta?
Balibar: Euroopan rakentamisella on määritelmällisesti alueellinen perusta, mutta riippuen siitä, ymmärrämmekö sen pysyväksi vai kehittyväksi, suljetuksi vai avoimeksi, avautuvat historiallisesti toisistaan poikkeavat väylät. Nykyään territorio ei ole Euroopan kansalaisuuden perusta, mutta sen pitäisi tulla siksi. Se, minkä määrittelen todelliseksi ja aidoksi ”eurooppalaiseksi apartheidiksi”, on peräisin siitä tosiasiasta, että Euroopan kansalainen on vain se, jolla on jonkun jäsenvaltion kansalaisuus. Yhden tai kahden sukupolven ajan Euroopan maaperällä oleskelleet maahanmuuttajat ovat kahdeskymmeneskahdeksas haamukansakunta Euroopan unionissa ja he muodostavat noin kahdeksannen osan koko sen väestöstä. He eivät ole yksinkertaisesti vain henkilöitä, jotka Ranskassa eivät ole ranskalaisia, Saksassa eivät ole saksalaisia tai Italiassa eivät ole italialaisia. Koko Euroopan tasolla juuri maahanmuuttajat ovat ulossuljettuja, ja eurooppalaisten rajojen sisäpuolinen vapaa liikkuvuus vielä korostaa tätä. Euroopan unionin laajentuminen tuottaa laadullisesti uusia ulossulkemisen muotoja. Oikeus Euroopan kansalaisuuteen ei ole alueellinen: se on syntyperään perustuva. Suurimmassa osassa jäsenvaltioita kansalaisuuden hankkimiseen riittää kuitenkin jus soli, mutta koko Euroopan tasolla kansalaisuus on syntyperään perustuva alkuperäiseen kansakuntaan kuulumisen mielessä. Tämä tuo mieleen muistumia ja asettaa väistämättömiä ongelmia. On olemass tiettyjä vastaavuuksia tämän ulossulkemisen kehityskulkujen ja sen tosiasian kanssa, että historiassa on ollut ja on aina – vähintäänkin symbolisella tasolla – transnationaalisia kansoja, joita on käsitelty sisäisinä vihollisina tai vieraana aineksena eurooppalaiselle sivilisaatiolle. Näin tapahtui juutalaisten kohdalla, vaikka ei enää nykyään. Yhä on romanien tapaus. Ilmiö, josta puhun, on kuitenkin hyvin paljon laajempi.
Pullano: Nykyään Euroopassa ei ole havaittavissa kansalaisten osallistumista alhaalta Unionin tasolle, kun taas yksittäisten valtioiden tasolla osallistumista ilmaistaan nationalistisella ja identiteettihakuisella kielellä. Mikä on mielestänne näiden kahden tendenssin suhde?
Balibar: Kysymys paikallistason osallistumisesta ja kysymys kansan kyvystä poliittiseen kontrolliin kansallisella ja ylikansallisella tasolla eivät sulje toisiaan pois. Kenties olisi tarpeen nopeuttaa asioiden kulkua, jotta kansalaiset tulisivat tietoiseksi tästä. Vastuu tilanteesta on välittävillä instansseilla, kuten poliittisilla puolueilla, jotka nykyään ovat dramaattisella tavalla poissaolevia, ja pitäisi kysyä, miksi. Antonio Gramscin mukaan välittävät instanssit ovat valtiollinen kudos kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja vastaavasti kansalaisyhteiskunnan konfliktit siirtyvät niiden kautta valtion rakenteeseen. Ranskan ja Italian perustuslait, jotka syntyivät vastarintaliikkeestä fasismia vastaan, itse asiassa luovuttavat puolueille julkisen mielipiteen luomisen tehtävän. Missä ovat poliittiset puolueet Euroopassa nykyään?
Pullano: Kulkevatko kansallisvaltioiden legitiimisyys ja Euroopan unionin legitiimisyys mielestänne yhä käsi kädessä?
Balibar: Tämänhetkistä tilannetta luonnehtii huolestuttavalla tavalla kansallisvaltioiden demokraattisen legitimiteetin katoaminen ja eurooppalaisen poliittisen projektin legitimiteetin heikentyminen. Ei ole kyse siitä, että pitäisi alkaa puolustaa kansallista suvereniteettia, päinvastoin. Käytän Max Weberin legitiimisyyden määritelmää, joka minusta näyttää olevan lähellä Foucault”n valtakäsitettä. Se on pragmaattinen ja realistinen käsite, joka jäsentyy julkiselle vallalle kuuliaisuuden todennäköisyyden ja siis loppujen lopuksi vallan itsensä toimivuuden termein. Tästä näkökulmasta emme voi palata taaksepäin niistä vähistä poliittisista rakenteista, joita on Euroopan tasolla olemassa, vaan meidän on mentävä eteenpäin. Niinpä eurooppalaisten instituutioiden legitiimisyys on muuttunut itse kansallisvaltioiden legitiimisyyden ehdoksi. On katsottava tämän suhteen konkreettisia vaikutuksia, jotka näkyvät vahvasti ja samaan aikaan kun öljynhinnannousun shokin taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset vellovat Euroopassa. Vain yhteisellä eurooppalaisilla politiikalla on edes minimaaliset mahdollisuudet toimia tehokkaasti tämän tyyppisessä tilanteessa, mutta kansallisvaltioiden kansalaisten on hyväksyttävä niiden oikeutus, koska he ovat edelleen legitiimisyyden viimekätinen lähde.
Pullano: Kaiken lisäksi oikeisto, myös äärioikeisto on Euroopassa kasvussa. Miksi mielestänne?
Balibar: Tällä hetkellä olen pessimisti ja tunnistan itsessäni Gramscin maksiimintahdon optimismista ja järjen pessimismistä. Periaatteessa juuri vaikeisiin tilanteisiin on mietittävä kollektiivisen toiminnan muotoja ja ratkaisuja antamatta periksi asioiden luonnollisen kehittymisen pyrkimyksille. Suhteellisen demokraattiset poliittiset järjestelmät, joissa elämme tai olemme eläneet ovat tällä hetkellä vakavasti uhattuina ja heikentyneitä. Nähdäkseni nationalismin ongelmat ja oikeiston eteneminen eivät ole yksi ja sama asia. Nationalismin ja oikeiston ideologisten virtauksien välillä on hyvin vahvoja yhteisiä kaikuja, mutta ne eivät palaudu toisiinsa. Useissa Euroopan maissa nationalismi ei ole oikeiston monopoli. Minun täytyy tunnustaa, että kuulun niihin, jotka – kuten lehtenne lukijat tietävät – kolme vuotta sitten Ranskassa äänestivät ”ei” kansanäänestyksessä Euroopan perustuslaista. Uskoin tekeväni niin syistä, jotka eivät olleet sen enempää nationalistisia kuin oikeistolaisia. Nyt minun on pakko myöntää, että tämä vedonlyönti on hävitty ja että hallitseva nationalistinen vasemmisto tai paremminkin vanha vasemmisto on täydellisesti neutraloinut tuon liikkeen transnationaalisen puolen ja vaatimuksen eurooppalaisesta federalismista.
Huolestuttavaa on vasemmistolaisen ja oikeistolaisen nationalismin yhdistyminen toisiinsa. Sen vaikutukset tuntuvat hallitusten tasolla yhteisen eurooppalaisen politiikan jatkuvan sabotoinnin muodossa. Mutta kahden nationalismin muodon yhdistyminen julkisen mielipiteen ja työväestön eetoksen tasolla Euroopassa on vielä huolestuttavampaa. Mitä vähemmän kansallisvaltiot kykenevät vastaamaan nykymaailman asettamiin taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin haasteisiin, sitä tehokkaammin populistiset ja nationalistiset ajatustavat saavat otteen osasta Euroopan työväestöä. On tutkittava tilanteen rakenteellisia syitä eikä tyydyttävä elitistiseen puheeseen kansan tietämättömyydestä. Taatusti kyse on hyvin vaarallisesta tilanteesta demokratian tulevaisuudelle Euroopassa, puhumattaan seurauksista rasismin kehittymiselle.
Pullano: Puhutte vasemmistolaisesta nationalismista.
Balibar: Voidaanko sanoa, että nykyään vasemmisto ajattelee yhtäältä maailman tilan näkökulmasta ja toisaalta kansallisesta näkökulmasta, ja on juuri siksi kyvytön näkemään eurooppalaista tilaa erilaisena suhteessa näihin kahteen? Onko kyse kenties jonkinlaisesta Marxin internationalismin jäänteestä?
Palaamalla takaisin aikaan, jona Marx kirjoitti, voisimme sanoa asian olevan täysin päin vastoin. Marxin ajattelu oli sidoksissa koko Eurooppaa ravistelleeseen vallankumoukselliseen hetkeen. Lukemalla uudelleen Marxin artikkeleita vuodelta 1848 näemme, että demokraattinen nationalismi liittoutuu sosialismin ja ensimmäisten luokkataistelun muotojen kanssa. Tuolloin Marx ja Engels todennäköisesti ajattelivat, että eurooppalainen demokraattinen tasavalta tai eurooppalaisten tasavaltojen demokraattinen liitto oli samanaikaisesti muoto, joka valmisteli tai joka voisi toteuttaa kapitalismin kumoamisen. Nykyään tilanne on toinen ja sellaisten sanojen kuin nationalismi merkitys on kääntynyt ympäri. On totta, että tietyt teoreettiset antikapitalismin muodot, jotka onkivat osin Marxin perinnöstä ja joita en ylenkatso, vaikka pidän niitä arkaaisina ja yksipuolisina, hämärtävät eurooppalaisen politiikan ideaa. Yleisvasemmistolaisella, ”kolmasmaailmalaisella” näkemyksellä on kuitenkin se etu, että se ei ajattele Eurooppaa suljetuksi ja kuvitteelliseksi tilaksi. Samanaikaisesti demokraattiset perustuslait ovat juurtuneet menneiden historiallisten konfliktien ratkaisuihin. Eurooppalaisen poliittisen tilan rakentaminen on tärkeää, koska meidän on uudelleen koottava menneisyytemme mantereen tasolla: yhteisen poliittisen kulttuurin on noustava Euroopan historioiden ja kulttuurien eroista. On olemassa vahva yhteys menneisyytemme puutteellisen käsittelyn ja siirtolaisuuden välillä. Siirtolaiset ovat eurooppalaisten keskinäisen vihamielisyyden syntipukkeja. Juuri eurooppalaisten kyvyttömyys ajatella Eurooppaa yhtenäisenä estää heitä käsittelemästä maahanmuuton ongelmaa edistyksellisesti. Ranskalaiset eivät koskaan sano inhoavansa saksalaisia tai englantilaisia ja sitä, että he eivät voi kestää ajatusta siitä, että muodostaisivat yhden kansan espanjalaisten kanssa. Tätä epäluottamusta ei kuitenkaan ole ylitetty, pikemminkin se on voimistunut Euroopan laajentuessa itään.
Pullano: Euroopan perustuslaki on haudattu, mutta osia siitä elvytetään Lissabonin sopimuksessa. Miten arvioitte Euroopan poliittisten johtajien strategiaa edetä asiassa huolimatta Unionin kansalaisten vastustuksesta?
Balibar: Minua ei kiinnosta, ja epäilen josko Euroopan johtajatkaan uskovat itse asiaansa. Voimme sen sijaan palata takaisin perustuslakisopimuksen hylkäämiseen. Ranskan ja Hollannin tapaukset, kuten Helmut Schmidt kirjoitti Die Zeitissa, eivät olleet poikkeuksia. Pahoinvointi oli yleistä. Tätä pahoinvointia on tulkittava ja analysoitava, ja se on edelleen ajankohtaista. Puolustin tuolloin hieman liian idealistista näkemystä, jonka mukaan Euroopan perustuslaki ei ollut kyllin demokraattinen. Enää en kannattaisi sitä samalla tavalla. Ajattelin, että se ei tarjoaisi riittävän selkeää demokratian yleisen kehittymisen perspektiiviä koko mantereelle. Taipumukseni oli tarkastella, että ainoa, hyvin hauras mahdollisuus Euroopalle muuttua uudeksi ja vanhaa kansallisvaltioiden tai kansallisvaltioiden liittoutuman järjestelmää paremmaksi poliittiseksi tilaksi, oli, että se näyttäytyisi demokraattisen luomisen hetkenä. Ajattelen edelleen niin, mutta tässä tavassa katsoa asioita joita nykytodellisuus pakottaa meidät katsomaan on jotain idealistista. Idealismi on siinä kuvitelmassa, että massat haluavat demokratiaa, kun valitettavasti elämme hyvin vaikeaa ja konfliktuaalista aikakautta. Yritämme avata uudelleen demokraattista perspektiiviä transnationaalisella tasolla, kuitenkin samaan aikaan meidän on yritettävä löytää välineitä vastustaa askel askeleelta populismin ja nationalismin etenemistä Euroopan maissa.
Étienne Balibar on ranskalainen filosofi ja siirtolaistutkija. Haastattelu on julkaistu Il Manifestossa 6.6.2008..
