Muutamia huomioita turvapaikkajärjestelmästä
27.8.2007
Uutiset kamppailuista, joita siirtolaiset käyvät Euroopan unionin rajoilla sekä unionin alueella, kertovat meille selkeästi turvapaikkajärjestelmän luonteesta, joka muistuttaa pikemminkin uhkaa ja riskiä turvapaikanhakijoille kuin pelastusta ja suojaa. Human Rights Watchin raportti (syyskuu 2006) siirtolaisten kokemuksista Libyassa sekä Amnesty International raportti (lokakuu 2006) espanjalaisten ja marokkolaisten viranomaisten toiminnasta Ceutassa ja Melillassa osoittavat, kuinka kammottavassa kriisissä turvapaikkajärjestelmä on ja kuinka järjestelmällisesti ihmisten epäinhimillinen kohtelu toteutetaan Euroopan unionin avustuksella sen rajavyöhykkeillä.
Koska alamme olla kyllästyneitä joidenkin ihmisoikeustoimijoiden ja oppineiden keskusteluihin turvapaikkajärjestelmään liittyvän oikeusturvan tärkeydestä – ei siksi, että kysymys oikeusturvasta olisi aiheeton, vaan siksi, etteivät he puhu juuri mistään muusta – tarkastelemme, kuinka turvapaikkajärjestelmä toimii yleisenä kontrollin matriisina Euroopan unionin maahanmuutto- ja siirtolaispolitiikassa. Kun siirtolaisuus vapaan liikkuvuuden muodossa on laillisesti mahdotonta, turvapaikkajärjestelmää on tarkasteltava tapana pakottaa siirtolaiset kontrollimuotojen kohteeksi.
Voidaan kuitenkin aiheellisesti kysyä, miksi ylipäänsä tarkastella enää turvapaikkajärjestelmän ongelmia tilanteessa, jossa EU-maista turvapaikkaa hakeneiden määrä on laskenut jyrkästi. Ihmiset tietävät turvapaikan hakemisen olevan paitsi usein turhaa, myös vaarallista ja johtavan useimmiten kielteisen päätöksen jälkeen karkotukseen. Turvapaikkajärjestelmä ei nykymuodossaan takaa ihmisille oikeuksia ja suojelua. Se ei myöskään määritä unionin alueelle saapuneiden ei-eurooppalaista taustaa olevien ihmisten arkea. Joku ihmisoikeudellisesti valveutunut henkilö haluaisi ehkä väittää, etteivät siirtolaispolitiikan ongelmat suinkaan ole turvapaikkajärjestelmän syytä.
Turvapaikkajärjestelmän nykyisen luonteen tarkastelu – sen ymmärtäminen, miten sillä unionissa operoidaan – auttaa kuitenkin hahmottamaan sitä, kuinka taistella siirtolaisten ja pakolaisten oikeuksien laajentamiseksi. On yksiselitteisen selvää, ettei heihin kohdistuvaa kontrollia vastaan voida taistella puolustamalla turvapaikkajärjestelmää hetkellä, jona se näyttää olevan lähinnä siirtolaisvihamielisen politiikan tekemisen väline. Tämä asiantila ei saa meitä shokkiin, sillä olemme jo pitkän aikaa ymmärtäneet turvapaikkajärjestelmän nimenomaan uhkana ihmisoikeuksille. Suomesta karkotettavien turvapaikanhakijoiden ja muiden ulkomaalaisten kohtalot, heidän piileskelynsä maan alla sekä jatkuvat ongelmat viranomaisten ja poliisin kanssa ovat opettaneet meille enemmän siirtolaisuudesta ja turvapaikkajärjestelmästä kuin kansainvälistä suojelua koskevat sopimukset.
Turvapaikkajärjestelmän olemassaolo käytännössä ainoana väylänä siirtolaisille saapua unioniin ylläpitää tilannetta, jossa hakijoita voidaan jatkuvasti arvostella ”vääriksi pakolaisiksi”. ”Oikean pakolaisen” retoriikka ja tiukka turvapaikkapolitiikka vähentyvine myönteisine päätöksineen synnyttää siirtolaisvihamielisille tahoille mahdollisuuden heikentää maahanmuuttajien oikeuksia ja estää niiden laajentaminen. Lisäksi kovaan ääneen julistettu ajatus ”oikeiden pakolaisten” kansainvälisestä suojelusta toimii oikeutuksena niin ehdottomien esteiden asettamiselle kaikkien ihmisten liikkumiselle, ettei juuri kukaan voi saapua unionin alueelle kolmansista maista ilman salakuljettajien apua ja ottamatta riskiä henkensä menettämisestä.
Turvapaikkajärjestelmä toimii nykyään unionin mekanismina siirtolaisuuden torjumiseksi ja vapaan liikkuvuuden estämiseksi. Riittänee kun vertaa kansainvälistä suojelua saaneiden pientä määrää ja vastaavasti kontrollimekanismien hurjaa kasvua osana turvapaikkajärjestelmää. Järjestäytyneelle rikollisuudelle tilanne on erinomainen. Rajojen ylittämisen vaikeus tarjoaa loputtomia mahdollisuuksia kaupallisille ihmissalakuljettajille. Kasvaneen kontrollin myötä matkustaminen tulee yhä kalliimmaksi liikkeessä oleville ihmisille: salakuljetuksesta pelkästään Ukrainasta Saksaan siirtolaiset ovat maksaneet joidenkin tietojen mukaan jopa 3000 euroa.
Turvapaikkajärjestelmän ympärille on syntynyt kattava ja jatkuvasti laajentuva kontrollien koneisto: muun muassa lähtömaatorjunta (unionin jäsenmaat ottavat tehtäväkseen opastaa lentokenttähenkilökuntaa väärennettyjen asiakirjojen tunnistamisessa); kuljetusyhtiöiden sanktiot (kuljetusyhtiöiden tulee tarkastaa passien ja viisumien aitous sanktioiden uhalla); biometristen tunnisteiden kehittäminen; erilaiset datapankit koskien siirtolaisia (Schengen Information System ja Eurodac); säilöönottokeskukset ja leirit ympäri unionia ja sen rajoilla; lentokenttien säilöönottotilat; kiihtyvä rajanylityspaikkojen, satamien ja liikenneliittymien (kuten rautatieasemat) vartiointi koirapartioin, lämpökameroin, hiilidioksidimittarein ja asein; tilapäisten viisumipakkojen asettaminen jne. Näiden kontrollimekanismien olemassaolon väitetään edistävän ”oikeiden pakolaisten” mahdollisuuksia saapua unionin alueelle ja pitävän laittomat siirtolaiset poissa. Yhä useammat hakevatkin turvapaikkaa ainoastaan jouduttuaan tekemisiin poliisin kanssa ja estääkseen välittömän käännytyksen, sillä kukapa haluaisi joutua säilöönottokeskukseen tai poliisin mielivallan uhriksi. Ihmiset taistelevat itse oman ”turvapaikkansa” esimerkiksi silloin, kun he eivät suostu enää kommunikoimaan viranomaisten kanssa saatuaan kielteisen päätöksen hakemukseensa ja menevät ”maan alle”: tämä laittomuuden valitseminen ja eläminen ilman sosiaalisia oikeuksia koskettaa miljoonia siirtolaisia unionin alueella. On harhaanjohtavaa kutsua tätä laitonta siirtolaisten joukkoa ”epäsäännöllisen” (irregular) siirtolaisuuden muodoksi: heidän oikeudeton asemansa on täysin säännönmukaista ja johdonmukainen seuraus unionin jäsenmaiden hallitusten valitsemasta siirtolaisuuspolitiikasta.
Turvapaikkajärjestelmän piiriin päätyminen on nykyään aina riski hakijalle. Minkälaisia muotoja tämä pakottaminen turvapaikanhakijaksi saa? Turvapaikanhakijat itse tietävät, että se saattaa ajaa heidät vielä pahempiin tilanteisiin kuin mitä osa heistä on lähtenyt pakoon. Turvapaikkajärjestelmä tekee siirtolaisista rikollisia valvontajärjestelmien, kasvavan rekisteröinnin ja säilöönottojen muodossa. He ovat unionin laajuisen poliisiyhteistyön kohteita. Heidän ”turisminsa” maasta toiseen tarkoittaa usein paikalliseen poliisiputkaan tai säilöönottokeskukseen joutumista.
Turvapaikkamenettelyssä turvaudutaankin laajamittaisesti säilöönottoon ja poliisitoimintaan. On huomioitava, että jotkut ihmisoikeustoimijat ovat paradoksaalisesti vastustaneet kärkkäimmin sekä turvapaikkajärjestelmän kritisoimista että säilöönottokeskuksien toiminnan arvostelemista. He pitävät kiinni turvapaikkajärjestelmään liittyvistä ”lempeistä” hallinnan muodoista ikään kuin välttämättöminä ilmiöinä. Saattaa olla, että nämä ilmiöt todellakin ovat elimellisiä turvapaikkajärjestelmälle tai ainakin sen nykyään saamalle muodolle. Näin siitä huolimatta, että monet ihmisoikeusnäkökulmasta ongelmalliset kontrollimekanismit, kuten laajamittainen vapaudenriisto säilöönoton muodossa, nimenomaan toimivat ja saavat oikeutuksensa turvapaikkajärjestelmään vedoten.
Joidenkin unionin jäsenmaiden tapa pakottaa ihmiset turvapaikkajärjestelmän piiriin ja kielteisen päätöksen jälkeen sallia heidän jäädä maahan oleskelemaan laittomasti luo työmarkkinat, joilla siirtolaiset kantavat itse kaikki riskit. He työskentelevät mitä kummallisimmissa työsuhteissa ja -oloissa ilman juurikaan mahdollisuutta parantaa työolojaan. Regularisaatio eli maassa epävirallisesti asuvien maahanmuuttajien aseman virallistaminen on koskenut (esimerkiksi Espanjassa) paitsi työ- ja oleskelulupaa hakevia myös turvapaikanhakijoita. Regularisaation on havaittu toimivan lähinnä ratkaisuna tiettyjen alojen työvoimapulaan. Sen avulla työnantaja välttää sanktioiden pelon voidessaan palkata laillista työvoimaa siirtolaisten joukosta. Tällainen regularisaatio, joka on sidottu työskentelyyn, pakottaa siirtolaiset ottamaan vastaan mitä tahansa työtä millä tahansa palkalla saadakseen luvan jäädä oleskelemaan maahan. Ilman oleskelustatusta elävien henkilöiden regularisaatio, joka on sidottu heidän työmarkkinakäyttäytymiseensä tosiasiallisesti ainoastaan syventää epätasa-arvon kuilua siirtolaisten ja jäsenmaiden kansalaisten välillä. Se noudattaa logiikkaa, jonka mukaan siirtolaiset eivät voi saada tilaa yhteiskunnassa ja olemassaolon oikeutta millään muulla tavalla kuin tekemällä matalasti palkattuja paskaduuneja ilman minkäänlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa omiin työehtoihinsa.
Ehkä on tarpeen muistuttaa, että ihmisoikeussopimukset eivät automaattisesti tarjoa ihmisille suojelua ja että pakolainen on henkilö, jolle <em>valtio myöntää pakolaisaseman. Vaikka UNHCR ja valtiot saattavat antaa kansainvälistä suojelua laajemmallekin joukolle kuin mitä pakolaisen määritelmä antaisi ymmärtää, emme pääse eroon siitä yksinkertaisesta totuudesta, että henkilö tulee pakolaiseksi vasta, kun hänelle sellainen status myönnetään. Kuinka monelle laittomista siirtolaisista kuuluisi turvapaikka kansainvälisten sopimusten mukaan vainon perusteella, mutta sitä ei ole heille annettu?
Sisäministeri Kari Rajamäki on viime aikoina iloinnut siitä, että turvapaikkaa hakee vauraista läntisistä maista yhä pienempi joukko ihmisiä. Tämä tuskin johtuu siitä, että syyt liikkua globalisaation aikakaudella olisivat vähentyneet. Tuskin on myöskään niin, että länsimaiden sydämellinen toiminta elinolojen parantamiseksi lähtijöiden kotiseuduilla olisi vähentänyt siirtolaisuutta tai että vaurauden ja pääomien keskittyminen teollisuusmaihin sekä muutamiin öljyllä rikastuneisiin maihin olisi tasapainottanut globaalia epätasa-arvoa. Jokaisesta valtiosta on tullut joko lähtömaa, läpikulkumaa, kohdemaa tai yhdistelmä näistä kolmesta. Myöskään ihmisoikeuksia järjestelmällisesti loukkaavien tahojen määrä ei ole vähentynyt, sillä terrorismin vastaisen sodan myötä olemme joutuneet todistamaan juuri päinvastaista.
Turvapaikkajärjestelmä tarjoaa hallituksille mekanismin siirtolaisten aseman kurjistamiseen. Pakolaispoliittinen jargon pyrkii ainoastaan puolustamaan kansainvälisen suojelun periaatetta irrottamalla sen elävästä todellisuudesta eikä sillä siksi tule olemaan tulevaisuudessa merkitystä kuin kontrollimekanismien legitimoinnissa. Onko tällä eleellä jatkossa siis mitään emansipatorista ulottuvuutta? Tiedämme ainakin, että unionin kontrollipolitiikka kulkee käsi kädessä turvapaikkajärjestelmän harmonisoinnin kanssa. Siksi ei olekaan hämmästyttävää, että joudumme todistamaan varsinaista turvapaikkajärjestelmän uutta tulemista: kaikki tuntuvat puhuvan ”ihmisoikeuksien” ja ”oikeiden pakolaisten” puolesta. Suomessa sisäministeri Kari Rajamäki on toistuvasti puolustanut turvapaikkajärjestelmää haukkumalla turvapaikanhakijoita järjestelmän väärinkäyttäjiksi. Perinteinen jako pakolaisiin ja siirtolaisiin on muodostunut ikäväksi esteeksi niiden kontrollimekanismien ymmärtämiselle, joilla hallitaan kaikkien liikkeessä olevien ihmisten liikkumista.
Viitteet
Human Rights Watch: “Stemming the Flow: Abuses Against Migrants, Asylum Seekers and Refugees”, http://www.hrw.org/reports/2006/libya0906/
Amnesty International: ”Spain and Morocco: Failure to Protect the Rights of Migrants – Ceuta and Melilla One Year On”, http://web.amnesty.org/library/Index/ENGEUR410092006.
