Kansalaisuus ja oikeudet
28.4.2007
Europassa elää tällä hetkellä satoja tuhansia ihmisiä, joita ei virallisesti ole olemassa. Riippumatta siitä, ovatko siirtolaiset maan alla tai säilöönottokeskuksessa, valtion rajojen sisä- tai ulkopuolella, he elävät pysyvästi “rajalla” eräänlaisessa oikeudettomassa välitilassa. Ihmisiltä on mahdollista evätä perustavat oikeudet ja normaalin elämän edellytykset, koska kansallisvaltiot tunnustavat oikeussubjektiksi vain kansalaisen abstraktin hahmon. Samalla viranomaiset käänteisesti määrittelevät muukalaiset torjuttavaksi uhkaksi, joiden kontrolloiminen on keskeinen haaste valtioiden turvallisuudelle.
Useimmissa EU-maissa, kuten Suomessa, siirtolaisilla ei ole ennen kansalaisuuden saamista täysimääräisiä poliittisia oikeuksia. Virallisen juridisen statuksen puuttuminen tarkoittaa normaalin elämän huomattavaa rajoittamista. Paperittomat siirtolaiset ovat useimmiten sosiaaliturvan, koulutuksen ja terveydenhuollon ulkopuolella. Kaikki nämä oikeudet kuuluvat ainoastaan kansalaiselle. Vastaavasti paperittoman oikeuksia esimerkiksi työmarkkinoilla ei takaa mikään eikä hänellä ole mahdollisuutta valittaa oikeuksien loukkaamisesta. Kiinnijääminen merkitsee internointia ja mahdollista karkotusta eli nykyisen elämän tuhoamista: paperittomalla ihmisellä ei ole varaa joutua tilanteeseen, jossa valtion pitää kunnioittaa hänen ihmisoikeuksiaan.
Siirtolaisten oikeudellinen asema on aina riippuvainen kulloisestakin lupakategoriasta. Kansalaisuuden saaneen siirtolaisen tilanne on täysin erilainen kuin ilman virallisia dokumentteja ja lupia maassa oleskelevalla paperittomalla siirtolaisella. Vaikka kukaan ihminen ei sinänsä ole laiton, hallinta pakottaa siirtolaiset erilaisten juridisten kategorioiden kautta joko kokonaan laittomiksi tai rajoitettuja oikeuksia omaavaksi (esim. työlupa). Siirtolaisen asema saattaa vaihtua koska tahansa hallinnon päättäessä joko laillistaa tai julistaa laittomiksi tietyn kriteerein maassa oleskelevat ei-kansalaiset. Tällä tavalla hallinta pyrkii hajottamaan väen voiman ja yhtenäisyyden jakaen sen erilaisiin oikeudellisiin identiteetteihin, joiden myöntäminen, myöntämättä jättäminen tai pois vetäminen on viranomaisten suvereenin vallan halussa.
Kansallisvaltioiden aikana juuri kansalaisuus on ollut se mekanismi, joka luo siteen paitsi määrättyyn yhteisöön, myös koko ihmiskuntaan taaten juridisen järjestelmän suojan. Toisin sanoen kansalaisuus on abstrakti juridinen kategoria, johon oikeudet – viime kädessä myös ihmisoikeudet – on sidottu. Tunnettu tosiasia nimittäin on, että juuri ne, jotka ihmisoikeuksia eniten tarvitsevat, eivät voi niihin mitenkään vedota. Ihmisoikeudet ovat aina perustavasti kansalaisoikeuksia, sillä ne ovat olemassa vain siinä määrin, kun valtio on valmis niitä puolustamaan. De facto kansalaisuudettomat ovat aina muiden armoilla ja riippuvaisia kulloistenkin vallankäyttäjien hyväntahtoisuudesta.
Poliittiseen yhteisöön kuuluminen ja poliittiset oikeudet eivät ole erillisiä yhteisöön kuulumattomien ei-kansalaisten ulossulkemisen käytännöistä, siitä mitä rajoilla tapahtuu (Melilla, Lampedusa, Suomen raja). Abstraktien oikeuksien merkitys konkretisoituu vasta siinä vaiheessa, kun niitä ei enää ole: säilöönottokeskuksessa karkotusta odottava siirtolainen tietää, mitä on omata tai olla omaamatta kansalaisuus. Kansalaiset voivat vakuuttua oikeuksistaan valtion kieltäessä osan oikeuksista ei-kansalaisilta. Esimerkiksi säilöönottokeskusten merkitys muistuttaakin vankiloiden historiallista viestiä kansalaisille: ihmiset pystyivät vakuuttumaan olevansa vapaita ja normaaleja kansalaisia huomaamalla, etteivät itse ole vankilassa (säilöönottokeskuksessa), jonne suljetaan vain rikolliset (siirtolaiset).
Kansallisvaltio ja nationalismi
Moderniin kansalaisuuteen liittyvät paitsi määrätyt (ihmis)oikeudet, myös ajatus kansalaisten yhdenvertaisuudesta. Juridisen tasa-arvon ajatus palautuu jo absoluuttisiin monarkioihin, joissa yleisen kansalaisuuden luominen oli yritys varmistaa alamaisten lojaalisuus kuninkaalle etuoikeuksia lupaavien paikallisten ruhtinaiden sijaan. Periaatteessa absoluuttiset monarkiat olivat kosmopoliittisia, sillä kansalaisia olivat kaikki alueella olevat asukkaat. Toinen kansalaisuuden traditio taas liittyi kaupunkivaltioihin ja edellytti aktiivista osallistumista, mutta tämä poliittinen kansalaisuus oli aina rajoitettua ja vain harvojen yhteisön jäsenten etuoikeus.
Ranskan vallankumouksessa juridinen ja poliittinen kansalaisuus yhdistyivät moderniksi kansalaisuudeksi. Samalla kun kansasta tuli suvereenin vallan alkuperä, myös kansalaisuuden kriteereistä tuli ongelma. Ranskan vallankumouksen jälkeen aikaisemmin absurdit kysymykset, kuten voiko juutalainen tai tummaihoinen olla ranskalainen, muodostivat politiikan keskeisen sisällön. Demokratia on aina ollut määrätyn kansan (demoksen) valtaa, jonka ehtona on ollut ei-toivottujen ihmisten ulossulkeminen. Vierasperäisten lisäksi naiset, lapset, rikolliset ja hullut eivät kelvanneet täysivaltaisiksi kansalaisiksi. Kuvaavaa on, että ennen vallankumousta ei tunnettu ulkomaalaisen käsitettä: étranger oli vasta vallankumouksen keksintö ja välttämätön sivutuote, josta muodostui kansalaisen vastakohta. Universaaleiksi julistetuista ihmisoikeuksista huolimatta Ranskan vallankumous päätyi vierasperäisten vainoon.
Demokratia ei olekaan koskaan ollut kansan valtaa siinä merkityksessä, että kaikki alueella olevat ihmiset olisivat osallistuneet päätöksentekoon tai nauttineet kansalaisen oikeuksista. Olennaista demokratian synnyssä oli uuden poliittisen subjektin mieltäminen nimenomaan ”kansana” eikä väkijoukkona, kuten suvereenin alamaisten kohdalla. Kansa on jo sinänsä yksikkö, jossa kaikki moninaisuus on rajattu pois poliittisesta elämästä, kun taas väkijoukko viittaa nimenomaan hallitsemattomaan moninaisuuteen. Kansalla on lisäksi eurooppalaisissa kielissä etymologinen kaksoismerkitys: kansa viittaa sekä rahvaaseen että poliittiseen ykseyteen eli sama sana osoittaa aina sekä perustavan poliittisen subjektin että ulossuljetut ja osattomat.
Kansallisvaltio ja “universaali” kansalaisuus toimivat ratkaisuna yhteisön jumalallisen perustan katoamisen ja kuninkaan kaulan katkeamisen aiheuttamaan kriisiin. Kuninkaan paikan väestön yhdistäjänä otti nimenomaan kansa. Perustana on ajatus myyttisestä aina jo olemassa olleesta yhteisöstä, jolla on jaettu kieli, historia ja kulttuuri. Kansallisvaltio perustuu kansakunnan, valtion ja alueen samaistamiseen, missä syntymä on keskeinen yhteisön jäsenyyttä määrittävä mekanismi. Veren ja maaperän (Blut und Boden) yhteydestä tuli kyseenalaistamaton ennakkoedellytys, jonka avulla kansallisvaltio pyrki peittämään ja ottamaan haltuun luokkataistelun tuottaman konfliktin. Kansallisvaltion luoma näennäinen kansalaisten solidaarisuus paljastui kuitenkin pian valtion intressien määrittämäksi, mistä yksi esimerkki oli kansalaisarmeijoiden syntyminen.
Kansalaisuuden kriisi
Kansalaisuus etnisenä kategoriana viittaa etymologisesti vahvasti syntymään: nationality ja nation tulevat latinan syntymistä tarkoittavasta verbistä nascare. Poliittisen yhteisön lähtökohtana on ollut määrätty rajattu alue ja yhteisö, mutta yhteisön jäsenyys voidaan määrittää syntymän perusteella kahdella eri tavalla. Varhaisempi periaate on ius solis (maaperän laki), joka määrää kansalaisuuden ehdoksi syntymän kansallisvaltion alueella. Myöhemmin yleistyneen ius sanguiniksen (veren laki) mukaan lapsen kansalaisuus määräytyy vanhempien kautta automaattisesti syntypaikasta riippumatta, mutta usein kyse on molempien periaatteiden yhdistelmästä.
Kansalaisuuden voi saada myös kansalaistamisen kautta täyttäessään määrätyt kriteerit ja kolmas uusi kansalaisuuden myöntämisen periaate on asuinpaikan laki eli ius domicili. Oikeat kansalaiset tulevat kuitenkin yhteisöön aina syntymän kautta, luonnollisena osana kansakuntaa, kun taas kansalaistetut muukalaiset tulevat yhteisöön lain ja valtion kautta. Kansalaisuuden ja turvapaikan myöntämisestä onkin muodostunut entistä selkeämmin kansallisvaltion suvereniteetin performatiivisia akteja. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, sillä valtion suvereniteetti on absoluuttisimmillaan juuri maastamuuton, kansalaistamisen, kansallisuuden ja karkotuksen kysymyksissä.
Suomessa kansalaisuus määräytyy ius sanguiniksen perusteella, mutta kansalaisuuden voi saada hakemalla kansalaisuuslaissa (359/2003) säädettyjen kriteerien täyttyessä. Suomessa kansalaistamisen edellytyksenä on selvitetty henkilöllisyys ja vähintään 18 vuoden ikä – ellei ole avioitunut sitä ennen. Samoin vaatimuksena on nuhteeton tausta niin rikosoikeudellisesti kuin maksuvelvoitteidenkin osalta, turvattu toimeentulo sekä todistettu tyydyttävä kielitaito. Lisäksi hakijan pitää olla asunut Suomessa useita vuosia, mutta vaadittu aika riippuu hakijan taustasta (esimerkiksi vaadittu aika on lyhyempi perheenyhdistämisessä tai pakolaisella). Kansalaisuuden myöntäminen on kuitenkin harkinnanvaraista, joten kansalaisuus voidaan jättää myöntämättä, vaikka kaikki kriteerit täyttyisivätkin.
Kansallisvaltion perustava kansalainen-syntymä-valtio -yhteys on kuitenkin kriisissä. Länsimaissa kansalaisten syrjäytyessä ja menettäessä kiinnostustaan poliittiseen toimintaan raja pysyvästi alueella oleskelevan ulkomaalaisen ja passiivisen kansalaisen välillä on hämärtynyt. Denizen on yksi yritys kuvata näitä kansalaisen ja ulkomaalaisen väliin sijoittuvia ihmisiä, kuten esimerkiksi maassa työskenteleville ja rajoitettuja oikeuksia omaaville ulkomaalaisille. Joka tapauksessa juridisten asemien voimakas eriytyminen ja moninkertaistuminen on johtanut uusien kansalaisuuden tasojen syntymiseen, kuten paperiton siirtolainen, turvapaikanhakija, tilapäisen oleskeluluvan saanut tai maassa työskentelevä toisen EU-maan kansalainen.
Nämä uudet kansalaisuuden kategoriat eivät palaudu lain logiikkaan, vaan laki taipuu niiden kohdalla uusien kontrolli- ja hallintamekanismien taktiseksi välineeksi. Tämä näkyy selvästi EU:n pyrkimyksissä luoda yhteistä turvapaikkapolitiikkaa, jossa kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja yhdenvertaisten oikeuksien kieli toimii vain välineenä uusien valvonta- ja kontrollimekanismien oikeuttamiseksi. Tässä mielessä paperiton siirtolainen on paradigmaattinen oikeudeton hahmo, joka kyseenalaistaa kansallisvaltiolliseen järjestykseen sidotun oikeuskäsityksen.
Tuleva kansalaisuus?
Siirtolaisuus haastaa kansallisvaltion ja kansalaisuuden merkityksen tuoden samalla näkyviin monet teollisuusyhteiskunnan ja hyvinvointivaltion murenemisesta seuraavat negatiiviset vaikutukset kansalaisuudelle. Kansalaisuuden kriisi koskettaa yksinkertaisesti sitä, kuinka elää ja asua tässä uudessa globaalissa tilassa. Siirtolaiset ovat kasvava väestönosa, joka elää suvereniteetin, kansalaisuuden ja edustuksellisen järjestelmien ulkopuolella. Kyse on väestöstä, joka on jokapäiväisessä elämässään suvereenien viranomaistoimenpiteiden kohteena. Juuri tämä oikeuden ulkopuolelle jäävä ja oikeudeton väestö muodostaa lähtökohdan uuden oikeuden rakentamiselle ja todellisen haasteen poliittiselle ajattelulle, joka yrittää käsitteellistää politiikkaa ilman valtiota.
Huolimatta tiukentuvasta rajapolitiikasta tarkoituksena ei ole niinkään sulkea Euroopan rajoja, sillä komission omienkin arvioiden mukaan väestön ikääntymisen myötä Eurooppaan tarvitaan vuoteen 2030 mennessä 20 miljoonaa siirtolaista taloudellisten ja sosiaalisten standardien säilyttämiseksi. Pikemminkin, tarkoituksena näyttäisi olevan yhä suuremman määrän ihmisistä pitämisenä kansalaisuuden ja oikeuksien ulkopuolella. Tämä ei ole mitään uutta kapitalismin historiassa, sillä huolimatta tuotannon ja elintason kasvusta se on pitänyt aina suurta osaa ihmiskunnasta äärimmäisessä kurjuudessa. Postfordistisen tuotannon unelma onkin luoda kaikista siirtolaisia, jotka elävät jatkuvassa muutoksen ja epävarmuuden tilassa viemällä joustavuuden käsitteen äärimäiseen pisteeseen.
Siirtolaisille ei haluta myöntää virallista asemaa eikä oikeuksia, sillä paperittomat ovat ihanteellista työvoimaa: he ovat valmiita tekemään mitä tahansa millä palkalla hyvänsä. Oikeudeton väestö muodostaa tuotantovoiman, joka ylläpitää yhteiskunnallistuneen tuotannon ja sen metropolien dynamiikkaa. Siirtolaiset muodostavat todellisen “luovan luokan”, joka pakotetaan mihin tahansa ja joka kykenee mihin tahansa. Siirtolaisten merkitys Euroopan taloudelle onkin huomattava: espanjalaisen tutkimuksen mukaan ilman maahan viimeisen kymmenen vuoden aikana saapunutta 3,2 miljoonaa siirtolaista maahan talouskehitys olisi kääntynyt laskuun sen sijaan, että talous olisi kasvanut 2,6 % vuodessa. Taloudellinen hyödyllisyys on kautta historian edesauttanut muukalaisten integroitumista yhteisöön.
Ongelma ei ole kansalaisuus sinänsä, vaan sen rajoittaminen mielivaltaisesti kuvitellun etnisen alkuperän perusteella. Kansalaisuus on ymmärrettävä puhtaana juridisena kategoriana ja irrotettava syntymästä – ja siten myös nationalismin myyteistä. Huomiota ei tule kiinnittää kuitenkaan vain lakiin ja juridiseen statukseen, vaan nimenomaan ulossulkeviin käytäntöihin. Tarkastelemalla kansalaisuutta ulossulkemisen käytäntöjen kautta voimme nähdä itsemme siirtolaisina, sillä siirtolaisten hallinnan keinot eivät ole erillisiä varsinaisiin kansalaisiin kohdistuvasta hallinnasta. On hyvä muistaa, että uusia vallan mekanismeja on aina sovellettu ensimmäiseksi ei-kansalaisiin (rikollisiin, köyhiin, sairaisiin) eikä siirtolaisten hallinta tässä suhteessa tee poikkeusta.
Kansalaisuuden ja siihen sidottujen oikeuksien rappio on tosiasia, vaikka sen seuraukset eivät ole vielä täysimittaisesti nähtävissä. On luotava Euroopan kansalaisuus, joka ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn valtioon tai yhteisöön. Kansalaisuus on lopullisesti irrotettava veren ja maaperän sidoksesta ja tunnustettava paitsi oikeus liikkumiseen, myös oikeus oikeusiin syntyperästä riippumatta..
