Sota Välimerellä
18.4.2007
Eurooppa on aina ollut liikkuvuuden ja siirtolaisten manner. Sodan jälkeistä fordistisen kapitalismin viimeistä kultakautta pyörittämään tarvittiin miljoonia siirtolaisia niin Euroopan sisältä kuin ulkopuoleltakin. Huomattavaa on, että aktiivisen maahanmuuttopolitiikan ja siirtolaiskontrollin määrä oli tänä aikana hyvin vähäistä. Öljykriisien jälkeen siirtolaisuutta alettiin rajoittaa Länsi-Euroopassa voimakkaasti. Tämä ei tietenkään tarkoittanut siirtolaisuuden loppumista, vaan sen muotojen muuttumista. Euroopan ulkopuolinen siirtolaisuus jatkui erityisesti perhemuuton muodossa.
Puhuttaessa siirtolaisuuspolitiikassa nykypäivän Euroopassa onkin luovuttava siitä yksinkertaisesta ideasta, jonka mukaan politiikka suuntautuisi aina kohti erottamatonta siirtolaisuuden massaa, jota kohti oltaisiin joko kielteisiä tai myönteisiä. Rajoitusten lisääntyminen ei ole lopettanut maahanmuuttoa Eurooppaan, vaan kontrolli muokkaa sitä ja toimii maahanmuuton rinnalla. Rajoitusten poistaminen ei myöskään minkään olemassa olevan historiallisen aineiston perusteella johda valtavaan vyöryyn, jossa kaikki ”ne” tulevat tänne, vaan siirtolaisuus noudattaa aina erilaisia aikaisempiin muuttoliikkeisiin, taloudellis-yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ja kulttuuriin liittyviä muotoja. Samalla siirtolaisuus tietenkin murtaa ja muokkaa uusiksi näitä muotoja.
Eurooppaan suuntautuvan siirtolaisuuden viimeisin vaihe alkaa kylmän sodan päättymisen jälkeen vuodesta 1989 eteenpäin. Tätä vaihetta luonnehtii samanaikaisesti sekä turvapaikanhakijoiden ja laittomaksi määritellyn siirtolaisuuden lisääntyminen – ylipäätään liikkuvuuden muotojen moninaistuminen. Uutta on myös Etelä-Euroopan maiden muutos lähtömaista vastaanottajamaiksi. Tänä aikana syntyvät nyt jo tunnetut kontrollien muodot: ”yhteistyö” lähtömaiden kanssa, puskurivyöhykkeet, sanktiot kuljetusyhtiöille sekä Euroopan unionin kehittämä raja- ja kontrollipolitiikka. Ennallaan on pysynyt jäsenmaiden tiukka viisumipolitiikka, joka tekee juuri köyhempien kolmannen maan kansalaisten matkustamisen laillisesti unionin alueelle hyvin vaikeaksi.
Turvallistaminen ja turvapaikkajärjestelmän kriisiytyminen
Mihin Euroopan unioni siis nyt pyrkii? Mistä tarve tälle maahanmuuttopolitiikan yhdentämiselle on syntynyt? Unioni esittelee Amsterdamin sopimusta seuraavasti: ”Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan yhdistäneet voimansa torjuakseen terrorismin, laittoman huumekaupan tai laittoman maahanmuuton kaltaisia ylikansallisia ilmiöitä. Henkilöiden vapaa liikkuvuus tunnustettiin yhdeksi sisämarkkinoiden tärkeimmistä tekijöistä vuonna 1986, jolloin tämän jäsenvaltioiden hallitusten välisen epävirallisen yhteistyön todettiin olevan riittämätöntä torjuttaessa rikollisten kansainvälistyvää toimintaverkostoa ja pyrittäessä täyttämään Euroopan kansalaisten turvallisuuden tarpeet.” [1]
Kysymys liikkuvuudesta on kehystetty uudelleen siirtolaisuuden aiheuttamiin uhkiin vetoamalla. Maahanmuuton ajatellaan tapahtuvan väärällä tavalla – laittomasti ja sääntelemättä. Laiton siirtolaisuus on kytketty niin ihmiskauppaan ja prostituutioon kuin ihmissalakuljetukseen ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Siirtolaisuuden turvallistaminen toimii asettamalla erilaiset ilmiöt uhkien jatkumolle. Eri operaatiot ja maahanmuuttopolitiikan kiristäminen oikeutetaan tyypilliseesti poikkeuksiin ja hätätilaan vetoamalla. Tämä on edellyttänyt kokonaisen joukon uusien ennaltaehkäisevää logiikkaa noudattavien kontrollimekanismien istuttamista.
Uusien kontrollikeinojen kautta myös turvapaikkajärjestelmä turvallistettiin. 1980-luvun lopulla alkoi kokoontua epävirallinen virkamiesryhmä, joka suunnitteli EU:n tulevaa maahanmuuttopolitiikkaa. Käsiteltävät kysymykset koostuivat teemoista, jotka hallitsevat edelleen Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikan näyttämöä, kuten turvapaikka, ulkoiset raja-alueet, väärennetyt paperit, luvat, karkotukset ja informaation vaihto jäsenmaiden välillä. Ei liene yllätys, että ryhmän taustalla oli samankaltainen epävirallisen statuksen omaava eurooppalainen terrorismin vastainen organisaatio Trevi.
Vaikka turvapaikanhakijan ja siirtolaisen yhä pidemmälle etenevää kriminalisointia suunniteltiin EU-tasolla jo 1980-luvulla Schengenin vapaan liikkumisen alueen luomisesta eteenpäin, nykykehityksen laukaisijana oli vuoden 1989 aiheuttama maahanmuuttopolitiikan toimintaympäristön voimakas muutos. Ensinnäkin itä-blokin romahdettua turvapaikan käyttö lännen moraalis-poliittisena taktiikkana katosi. Turvapaikanhakijan rooli muuttui idän kommunistista diktatuuria paenneesta loikkarista turvapaikkajärjestelmää hyväksikäyttäväksi etelän elintasopakolaiseksi.
Turvapaikkashoppailija” korvasi moraalisia lisäpisteitä lännelle tuottaneen toisinajattelijan, eikä ensimmäinen mielleyhtymä rajasta kollektiivisessa mielikuvituksessa ollut enää Berliinin muuri. Lisäksi turvapaikanhakijoiden määrät olivat kasvaneet merkittävästi, saavuttaen huippunsa 1990-luvun alussa. Tämä johtui yhtäältä uusien sotien raivoamisesta Balkanilla sekä siitä, että turvapaikanhaku jäi yhdeksi ainoista ”laillisista” kanavista köyhemmille siirtolaisille.
Vuonna 1990 solmitun Dublinin sopimuksen mukaan turvapaikanhakijat eivät voineet jättää enää hakemuksia kuin yhdessä jäsenmaassa – tarkoituksena oli lopettaa ns. turvapaikkakiertolaisuus, jossa hakijat jättivät uuden hakemuksen, kun se oli ensin hylätty yhdessä maassa. Sopimuksen toiminnan takeeksi luotiin sormenjälkirekisteriin perustuva Eurodac-informaatiojärjestelmä turvapaikanhakijoista. Uudet toimet on oikeutettu joko humanitaariselle ajattelulle sisäisellä rajalla todellisen pakolaisen ja järjestelmän hyväksikäyttäjän erolla tai vetoamalla turvallisuusuhkiin.
“Laiton” siirtolaisuus
Modernin valtion lainsäädännön yksi peruspiirre tarkoittaa sitä, että ulkomaalainen ei sinällään ole oikeutettu nauttimaan samankaltaista oikeussuojaa kuin kansalainen, joten hänen asemansa on riippuvainen siitä, millaiseen lupakategoriaan kunkin maan ulkomaalaisviranomaiset hänet asettavat. Eri lupatyypit ovat myös useimmiten määräaikaisia ja alttiita turvallisuuspoikkeuksiin, joiden kautta lupa voidaan hylätä salaiseen tietoon vetoamalla. Koko paperittomien ongelma kertoo hyvin, kuinka tyhjäksi on tullut kansainvälisen oikeuden periaate siitä, että ulkomaalaisten oikeuksien tulisi olla mahdollisimman lähellä kansalaisten oikeuksia.
Siirtolaisen laiton asema voi olla seurausta seuraavista seikoista: tulee laillisesti esim. turistiviisumilla, mutta jää pidemmäksi aikaa; tulee ilman papereita; on laillisesti maassa mutta tekee laittomasti töitä; lainsäädäntöä muutetaan ja aiemmin laillisen statuksen omannut menettää laillisen aseman. Kaikkiin kategorioihin pitää nykyään suhtautua epäilyksellä. Laitonta maahanmuuttoa tuottaa nimenomaan politiikka, joka väittää hallitsevansa sitä. Tämä pätee myös pitkälle ihmiskauppaan: samat lupajärjestelmien ja rajakontrollien olosuhteet pakottavat ihmiset asemaan, jossa seksityöhön pakottaminen on mahdollista ja estävät ihmisiä pakenemasta tilanteista, joihin he ovat joutuneet. Kuten olemme kuitenkin huomanneet, uusien kontrollien kirjo ei ole tarkoittanut siirtolaisuuden loppumista, vaan pikemminkin sen voimistumista ja muuttumista monimuotoisemmaksi.
Rajojen ulkoistaminen
Miten EU käy taisteluaan laitonta siirtolaisuutta vastaan? Haagin ohjelman mukaan tämä tapahtuu ”yhteistyöllä lähtö- ja kauttakulkumaiden kanssa” ja ”siirtolaisvirtoja hallinnalla”. Tämä yhteistyö on käytännössä merkinnyt rajakontrollin kiristymistä ja ulkoistamista lähialueiden valtioille. Näinhän toimii myös nykytalous: tehtaat Kiinaan ja riskit alihankkijoille. Samaa logiikkaa noudattaa myös talouden ympäröivät turvallisuuskoneistot, oli kyse sitten turvallisuuspalvelujen yksityistämisestä tai siirtolaiskontrollista.
Käytössä olevat keinot ovat seuraavat: maahantulon estäminen maista, joita on päätetty nimittää ”turvallisiksi maiksi” tai kauttakulkumaista, jotka on luokiteltu ”turvallisiksi kolmansiksi maiksi”; EU:n alueelle pyrkivien pysäyttäminen merellä; sakkorangaistukset kuljetusyhtiöille; EU:n ulkopuolisten maiden kanssa solmittavat ”palautussopimukset”, joissa kyseiset maat suostuvat ottamaan vastaan alueidensa kautta EU:hun kulkeneita siirtolaisia ja turvapaikanhakijoita; suora tuki naapurivaltioiden rajavalvonnalle ja säilöönottokapasiteetille; poliittinen ja taloudellinen painostus lähtö- ja kauttakulkumaiden hallituksille siirtolaiskontrollin kiristämiselle.
Joitakin esimerkkejä käytännöistä ja seurauksista.
Marokko. Ceutan ja Melillan kaupungit on erotettu Marokon alueesta kahdella Espanjan puoleisella vaijeriaidalla. Niiden päällä kulkee on terillä varustettua piikkilanka, joka tunnetaan ”partaterä” tai ”concertina” -lankana. Espanjan rajavartiosto partioi aitojen jäävää rakoa. Aitaa valvotaan koko sen matkalta videokameroiden ja liikkeentunnistimin. Lokakuun 2005 ja heinäkuun 2006 välillä ainakin 16 ihmistä on kuollut ja satoja loukkaantunut, osa heistä espanjalaisten ja marokkolaisten vartijoiden luodeista, pyrkiessään Marokosta raja-aitojen ylitse espanjalaisiin Ceutan ja Melillan erilliskaupunkeihin. Satoja siirtolaisia ja turvapaikanhakijoita on otettu kiinni ja karkotettu Marokosta. Useita satoja on kuljetettu oman onnensa nojaan autiomaahan ilman ruokaa ja juomaa. [2]
Mauritania. Rajavalvonnan kiristäminen lokakuun 2005 jälkeen johti siihen, että yhä suurempi osa siirtolaisista valitsi venematka Mauritaniasta Kanarian saarille. Vastauksena tähän Espanja otti uudelleen käyttöön palautussopimuksen Mauritanian kanssa ja teki yhteistyösopimuksen antaen välineistöä sekä koulutusta rajavartiojoukoille. [3]
Senegal. Siirtolaisreitit siirtyivät näiden toimenpiteiden johdosta Senegaliin. Etäisyys Kanarian saarille on 2000 km. Toukokuussa 2006 3,343 siirtolaista saapui Teneriffalle matkustettuaan Senegalista. Kesäkuun puoliväliin mennessä yli 10 000 ihmistä oli saapunut veneteitse Kanarialle. EU:n yhteisiä rajaoperaatioita koordinoi rajavalvontavirasto Frontex. Elokuussa Frontex laukaisi Hera II operaatioon pysäyttääkseen siirtolaisten matkat jo merellä. Yhdeksän viikon operaatiossa käytettiin apuna mm. laivaston veneitä ja valvontalentokoneita Välimeren maista sekä Suomesta. [4]
Ukraina. EU on asettanut yhdeksi ehdoksi Ukrainan poliittisen ja taloudellisen lähentymiselle länteen siirtolaiskontrollin lisäämisen. Siirtolaiset Ukrainan EU:n vastaisella rajalla ovat suuressa vaarassa joutua pidätetyiksi. Monet vangitut on säilötty keskuksiin, joissa ei ole saatavilla kunnollisia vuodevaatteita, vaatetusta, raitista ilmaa, riittävää ravintoa tai lääkäripalveluita. Yllättävää ei liene sekään, että väkivaltaa siirtolaisia kohtaan esiintyy. Siirtolaisten sietämätön tilanne Ukrainassa paljastettiin jo vuoden 2005 lopulla, mutta EU pyrkii saamaan aikaisen takaisinottosopimuksen Ukrainan kanssa tämän vuoden loppuun mennessä. [5]
Libya. Euroopan unionin painostus Libyan kohtaan on johtanut siihen, että Libya on luopunut täysin aikaisemmasta avoimien ovien politiikastaan. Libya on lisännyt rajakontrollia ja panee täytäntöön suunnitelman pidättää ja karkottaa kymmeniä tuhansia siirtolaisia. Suunnitelman toteuttaminen on johtanut mielivaltaisiin pidätyksiin, pahoinpitelyihin pitkiin ja mielivaltaisiin vangitsemiseen huonoissa oloissa ja väkisin karkottamisiin. (HRW Libya) [6]. Frontex on suorittanut Libyan rannikolla aikaisemminkin vastaavanlaisia merioperaatioita kuin nyt Senegalin lähettyvillä.
Koko tilanteen absurdiutta kuvaa hyvin se, kuinka vanhimmatkin eettiset periaatteet tuntuvat murtuvan uusien kontrollien edessä. Vanhimpia eettisiä käytäntöjä ja yksi merioikeiden selvyys on tietysti se, että merihätään joutuneita on autettava. Välimereltä ja Atlantilta pelastuttujen siirtolaisten kertomusten mukaan he ovat ehtineet nähdä useamman laivan ajavan ohitse ilman, että ne olisivat pysähtyneet auttamaan. Syy? Laivat, jotka tuovat siirtolaisia maihin ovat vaarassa saada syytteen ja raskaat sakot ihmissalakuljetuksesta. [7]
Viime vuosina on esitetty raivokasta kritiikkiä EU:n suunnitelmia vastaan perustaa Pohjois-Afrikkaan omia pakolaisten vastaanottoleirejä. Näitä leirejä vastaan käytyjen kamppailujen ja laajan säilöönottokeskuksien vastaisen liikkeen jälkeen ei olekaan ihme, että EU on toteuttanut suunnitelman siirtämällä leirien ylläpidon sellaisten maiden vastuulle, jotka eivät kohtele edes omia kansalaisiaan ihmisoikeuksia kunnioittaen. Lopulta voidaankin todeta, että puhe Euroopan unionin ylläpitämistä leireistä oli pelkkää lumetta, sillä mitä muuta Pohjois-Afrikasta ollaan nyt tekemässä kuin jättimäistä leiriä.
Tämä on totta ainakin kahdessa mielessä. Ensinnäkin siirtolaisten tilanne on vielä pidemmälle viety kuin säilöönottokeskuksessa: kaikki oikeudet ovat käytännössä pidätettyinä ja heille voi tapahtua mitä tahansa: karkotus autiomaahan, kuolema sotilaiden pahoinpitelemänä. Toiseksi kyse on eräänlaisesta työvoiman reserviarmeijasta. Tällä hetkellä sen hyväksikäyttö on sattumanvaraista – paperittomat työläiset valikoituvat lähinnä sattumanvaraisten tekijöiden kautta. Komission viimeaikaiset suunnitelmat viittaat kuitenkin siihen, että tarkoituksena olisi rakentaa erilaisia valikoivia työhönottojärjestelmiä Länsi- ja Pohjois-Afrikkaan.
Sota
Onko sitten liioiteltua puhua siirtolaisuuden vastaisesta sodasta? Vertaillaan hieman terrorismin vastaista sotaa ja Euroopan pyrkimystä ”siirtolaisvirtojen hallintaan”: Terrorisminvastainen sota pyrkii toki lopettamaan terrorismin, kun taas EU:n tarkoituksena ei ole saada siirtolaisuutta loppumaan, vaan reguloida sitä ja lopettaa laiton siirtolaisuus. Mutta eikö sama tavoite ole terrorisminvastaisella sodallakin: moneen kertaan on kuultu, että sehän jatkuu ikuisesti, tarkoituksena on vain minimoida riskit uusien iskujen tapahtumiselle – niitä ei voida lopullisesti välttää. Molemmat tuottavat jatkuvasti kuolonuhreja – vaikka laajamittaisia ja perinteisiä sotatoimia ei suoritetakaan.Välimereen hukkuneet tai rajalle ammutut uhrit ovat siviilejä, mutta näinhän on suurimmilta osin terrorismin vastaisessa sodissa kuten muissakin nykykonflikteissa.
Terrorismin vastainen sota ja siirtolaisten hallinta legitimoidaan vetoamalla sekä turvallisuuteen että ihmisoikeuksiin: terrori-iskut / laiton siirtolaisuus – demokratian vieminen / pakolaisten suojelu. Jo pelkät keinot ovat yhteneviä: salaisia lentoja lännestä etelän diktatuureihin: karkotuslennot / CIA:n kidutuslennot; oikeudesta vapaita pidätyskeskuksia, joissa oleskelevia ei syytetä rikoksista: Guantanamo / säilöönottokeskukset. Ja ennen kaikkea molempia käydään eräänlaisessa poikkeustilassa, jossa kenen tahansa oikeudet voidaan pidättää milloin tahansa hätätilaan vedoten.
Muslimit ovat joutuneet pelkän ennaltaehkäisevään profilointiin pohjautuvan logiikan kautta tuleen molemmissa sodissa: pelkkä liikkuminen Lontoosta Kabuliin saattaa johtaa afgaanilaistaustaisen britin Guantanamoon, islamilaiset työntekijät erotetaan Charles de Gaullen kentältä etc. Itse asiassa lopulta on mahdotonta enää sanoa, kummassa on kyse kummassa: vaatiiko terrorismin vastainen sota liikkuvuuden kontrollin lisäämistä, vai vaatiiko liikkuvuuden kontrollointi terrorismin vastaista sotaa?
Onko kyse sitten Linnake-Euroopasta? Siirtolaisuuden pysäyttäminen ei kuitenkaan ole unionin tavoitteena, eikä se olisi mahdollistakaan – valtioiden kyky kontrolloida rajojaan on aina ollut paljon heikompi kuin sisäministerien retoriikka antaa ymmärtää. Pikemminkin tavoitteena ovat pääoman tarpeiden mukaisesti joustavat rajat; raja on missä tahansa: se ei enää ole sisä- ja ulkopuolen välissä vaan toimii taktiikkana, joka luo uusia hierarkioita ja pitää vanhoja voimassa, pyrkien estämään ihmisiä rikkomasta näitä hierarkioita.
Viitteet
[1] Amsterdamin sopimus – käyttäjän opas. http://europa.eu/scadplus/leg/fi/lvb/a11000.htm
[2] Amnesty International: Spain and Morocco Failure to protect the rights of migrants – Ceuta and Melilla one year on.http://web.amnesty.org/pages/esp-171006-feature-eng
[3] Sama
[4] Sama
[5] Human Rights Watch: European Union. Managing Migration Means Potential EU Complicity in Neighboring States’ Abuse of Migrants and Refugees. Lokakuu 2006. http://hrw.org/backgrounder/eca/eu1006/
[6] Sama
[7] Deutschlandfunk: ”Die Situation ist hoch dramatisch“, 27.11.2006. http://www.dradio.de/dlf/sendungen/interview_dlf/567474/.
