Ruandalaismiehen tapaus
12.4.2007
Torstaina 5.4.2007 uutisoitiin ruandalaismiestä koskevista rikosepäilyistä. Hänen epäillään osallistuneen joukkomurhiin Ruandan sisällissodan aikana. Poliisi vangitsi hänet ja asia käsiteltiin suljettujen ovien takana. Ottamatta kantaa henkilön syyllisyyteen tai syyttömyyteen on kiinnitettävä huomiota ongelmaan, josta tämä tapaus on vain yksi oire.
Tapaus kuvastaa hyvin sitä mahdotonta tilannetta, johon Uvi on itsensä ajanut. Uvi väittää tutkivansa tarkasti jokaisen hakijan taustan – yhteistyössä Supon kanssa. Todellisuus osoittaa kuitenkin jälleen kerran, ettei Suomen viranomaisilla ole mitään keinoa saada ehdottoman varmoja tietoja sisällissotien ja katastrofien piinaamista maista.
Uvi pyrkii selvittämään maahan saapuvan turvapaikanhakijan taustat turvapaikkakuulusteluissa, joihin saattavat osallistua myös poliisi ja Supo. Näissä kuulusteluissa selvitellään mm. sitä, mistä henkilö on kotoisin ja mitä hän on lähtömaassaan tehnyt. Eräälle afganistanilaiselle Uvi asetti kuulustelussa eteen kartan, jolta tämän oli osoitettava kotipaikkansa. Hyvä idea, mutta kyseessä sattui olemaan ensimmäinen kartta, jonka tämä ihminen oli koskaan nähnyt. Kuinka löytää kartalta oma koti, jos koko kartan käsite on tuntematon? Jos kotia ei löydy tai se on Uvin tulkinnan mukaan “väärässä paikassa”, leimataan tarina epäuskottavaksi tai hakemus aiheettomaksi. Kuulustelu käydään tulkin välityksellä tilanteessa, jossa haastateltava saattaa olla hyvin ahdistunut ja hermostunut – seikka, jota viranomaiset eivät epäröi käyttää hyväkseen. Kaikki tarinassa ja taustassa ilmenevät epäselvyydet nähdään hakijan epärehellisyyden osoituksiksi eikä näytöksi siitä, että kulttuurierot maiden välillä ovat niin suuret, että se jo sinänsä tekee kuulustelut äärimmäisen epäluotettaviksi. Esimerkiksi nimikäytäntö vaihtelee suuresti maasta toiseen. Suomen viranomaisilla on ollut ylivoimaisia vaikeuksia ymmärtää Afganistanin tai Somalian nimijärjestelmää. Epäselvyydet, jotka johtuvat Uvin valvontajärjestelmiän ongelmallisuudesta, kääntyvät usein hakijaa vastaan ja muuttuvat todisteiksi hänen epärehellisyydestään.
Kuvitellaanpa tilannetta maassa, jossa on sisällissota tai alistava diktatuuri: kuka tällaisessa maassa näyttää muodollisesti nuhteettomalta kansalaiselta? Kuka oli totalitaristisessa Saksassa nuhteeton henkilö? Tietenkin viranomainen. Syyllisimpiä taas olivat ne, joita järjestelmä vainosi: juutalaiset, toisinajattelijat ja vastarintaliikkeen jäsenet. Kenelle turvapaikka sitten pitäisi myöntää? Tietenkin vainotulle henkilölle, mutta tämähän on kaikkien ”luotettavien” ja ”varmistettujen” tietojen mukaan rikollinen. Lisäksi Suomi katsoo ylipäänsä karsaasti henkilöihin, joiden menneisyydessä on poliittista aktiivisuutta tai toisinajattelua: he ovat kaikki mahdollisia uhkia maamme kansalliselle turvallisuudelle.
Ongelmana ei kuitenkaan ole ainoastaan Uvin ja Supon kyvyttömyys ja epäpätevyys. Heillä on edessään mahdoton tehtävä. Äärimmilleen kiristetty kontrollipolitiikka johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa ihmisiä valikoidaan aivan mielivaltaisilla keinoilla ja kriteereillä. Joskus kontrolli osuu oikeaan, mutta todella usein se myös epäonnistuu karkeasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole peli vaan ihmisten elämä ja kuolema.
On selvää, että tapausta yritetään käyttää esimerkkinä siitä, että turvapaikanhakijoita (tai ulkomaalaisia ylipäänsä) ei pitäisi enää ottaa Suomeen, kun he kerran ovat kaikki rikollisia. Edessämme on kuitenkin jälleen vain yksi esimerkki Uvin kontrollipolitiikan mahdottomuudesta ja epäinhimillisyydestä..
