01.2.2007

Turvapaikkajärjestelmän raunioilta

1.2.2007

Keväällä 2005 Ruotsissa käynnistettiin laajamittainen kampanja, jolla tuotiin esiin maan alla elävien turvapaikanhakijoiden sietämätön tilanne. Kampanja vaati oleskelulupaa sekä niille, jotka vielä odottavat päätöstä hakemukseensa että niille, jotka ovat saaneet kielteisen päätöksen. Arvioiden mukaan Ruotsissa elää noin 10000-20000 siirtolaista maan alla. Valtaosa laittomista siirtolaisista on saanut kielteisen päätöksen eli he ovat kulkeneet turvapaikkajärjestelmän läpi ja yrittäneet ensin laillista väylää.

”Ei ole syytä kysyä, mikä on ankarampi tai suvaitsevaisempi hallinto, sillä jokaisessa niistä vapaudet ja alistamiset sekoittuvat toisiinsa” (Gilles Deleuze)

Keväällä 2005 Ruotsissa käynnistettiin laajamittainen kampanja, jolla tuotiin esiin maan alla elävien turvapaikanhakijoiden sietämätön tilanne. Kampanja vaati oleskelulupaa sekä niille, jotka vielä odottavat päätöstä hakemukseensa että niille, jotka ovat saaneet kielteisen päätöksen. Arvioiden mukaan Ruotsissa elää noin 10000-20000 siirtolaista maan alla. Valtaosa laittomista siirtolaisista on saanut kielteisen päätöksen eli he ovat kulkeneet turvapaikkajärjestelmän läpi ja yrittäneet ensin laillista väylää. Suomessa siirtolaisuusliikehdintä on keskittynyt niin sanottuun b-lupakysymykseen, jossa on kyse vuodeksi kerrallaan myönnettävästä oleskeluluvasta, joka ei kuitenkaan oikeuta asuntoon, työntekoon ja koulunkäyntiin. Suomen ulkomaalaislain 51 § artikuloi, ettei b-luvan alaisuudessa elävälle ulkomaalaiselle kuulu mitään oikeuksia, mutta hän on suvereenin toimenpiteiden alaisuudessa. Suomessa maahanmuuttajat organisoivat mielenosoituksen, joka pidettiin 21.3.2006 rasismin vastaisena päivänä, ja ryhtyivät tuomaan esille ongelmiaan.

Jo nämä kamppailut itsessään osoittavat, kuinka suuri ero Ruotsin ja Suomen tilanteen välillä on: kun Ruotsissa asuu tuhansia siirtolaisia maan alla, Suomessa arvioidaan heitä olevan muutamia satoja. Ruotsi vastaanottaakin kymmenkertaisen määrän turvapaikanhakijoita verrattuna Suomeen. On melko yleistä, että turvapaikanhakijat seilaavat Pohjoismaissa maasta toiseen. Usein on todettu, että itse asiassa Ruotsi vastaanottaa suuren osan niistä siirtolaisista, joille Suomi ei anna mahdollisuutta maahanmuuttoon. Kyse on myös siitä, että Ruotsissa on mahdollista elää maan alla turvautuen maahanmuuttajayhteisöihin, jotka ovat paljon suuremmat kuin Suomessa.

Kamppailut kertovat sen, että tarve murtautua ulos turvapaikkajärjestelmän kontrollista on käynyt yhä selvemmäksi sekä Ruotsissa että Suomessa. Turvapaikkajärjestelmä näyttäytyy kontrollimekanismina, jonka kautta tulee mahdolliseksi riistää ihmisiltä perusoikeudet. Sekä Ruotsin että Suomen maahanmuuttopolitiikka on nojannut etupäässä turvapaikkajärjestelmän kautta tapahtuneeseen maahanmuuttoon, joka on ollut säänneltyä ja niin sanotun ”humanitaarisen ajattelun” läpäisemää. Nyt käynnissä olevat kamppailut ohittavat täysin turvapaikkajärjestelmän logiikan ja tuovat esiin sen luonteen siirtolaiskontrollina. Mikä suhde käynnissä olevilla kamppailuilla on leireihin, säilöönottokysymykseen?

Ruotsin oleskelulupaliikehdintä ja poikkeukselliset toimet [1]

Ruotsissa kampanjointi siirtolaisten tilanteen parantamiseksi käynnistyi apaattisten lasten kohusta: media ryhtyi kirjoittamaan maassa piileskelevien perheiden tilanteista ja sairaalahoitoon otetuista siirtolaislapsista, jotka olivat vaipuneet tunnottomuuden ja haluttomuuden tilaan ja jotka eivät syöneet mitään. Tämä havahdutti ja toimi keskeisenä mobilisaation sytyttäjänä laajoille mielenosoituksille ja vaikuttamistoimille sekä laajan koalition synnyttämiselle. Yli 100 organisaatiota osallistui kampanjaan, joka kesti vuoden verran ja päättyi virallisesti 31.3.2006, jolloin uusi ulkomaalaislaki astui voimaan. Liikehdinnän laajuus oli yllätys kaikille kampanjan käynnistäneille. Mukana oli toimijoita terveydenhoitohenkilökunnasta kirkon aktiiveihin. Tunnetuimmat kansalaisjärjestöt, kuten Amnesty International, Ruotsin Punainen Risti ja Pelastakaa Lapset sekä muutamien puolueiden nuorisojärjestöt jarruttivat kampanjan toimintaa arvostelemalla antifasistisen liikkeen toimijoiden mukanaoloa. Amnesty International jopa kielsi yhden alaryhmänsä osallistumisen kampanjaan.[2]

Ruotsissa asetettiin väliaikainen laki (voimassa 15.11.2005-31.3.2006) kampanjan synnyttämän poliittisen paineen alla. Laki antoi kielteisen oleskelulupapäätöksen saaneille turvapaikanhakijoille uuden mahdollisuuden hakea oleskelulupaa.[3] Budjettineuvotteluissa vihreät ja jossain määrin myös vasemmistopuolue uhkasivat olla kannattamatta budjettia, ellei turvapaikanhakijoille annettaisi oleskelulupia. Hallitus tuli vastaan tarjoamalla mahdollisuuden uuteen käsittelyyn. Uusia oleskelulupahakemuksia jätettiinkin noin 25 000 kappaletta. Tähän mennessä lupia on myönnetty etupäässä perheille, joiden lasten ikä on yli neljä vuotta.[4] Ruotsin ulkomaalaisvirasto on linjannut antavansa lupia ensisijaisesti seuraaville ryhmille: a) perheille b) henkilöille, joita ei voida karkottaa lääketieteellisistä syistä ja c) henkilöille, joita ei voida karkottaa lähtömaan epäselvän tilanteen vuoksi. Perheiden korostaminen tarkoittaa, että yksin elävillä miehillä ja naisilla ei ole hyviä mahdollisuuksia saada oleskelulupaa. Vaikka apaattisten lasten tilannetta on käytetty perusteena myöntää oleskelulupia juuri perheille, Ruotsissa on myös keskusteltu elättäjän tarpeellisuudesta: miehen perheenpäänä on katsottu olevan elättäjä ja takeena perheen toimeentulosta. Tämä on jokseenkin outoa logiikkaa tasa-arvon ja poliittisen korrektiuden mallimaalta: samaan aikaan on myös keskusteltu siitä, kuinka Ruotsissa asuvien maahanmuuttajien on vaikea ymmärtää ruotsalaista tasa-arvon ideaa!

Niiden hakijoiden, jotka edelleen odottivat päätöstä hakemukseensa, ei tarvinnut ilmoittautua uudelleen ulkomaalaisvirastolle, vaan heidän hakemuksensa käsiteltäisiin automaattisesti uudelleen. Niiden, jotka olivat saaneet kielteisen päätöksen ja ryhtyneet piileskelemään, täytyi ilmoittautua uudelleen aktivoidakseen tapauksensa. Virasto vakuutti, ettei se ilmoita poliisille piileskelleen henkilön rekisteröitymisestä hakijaksi. Ruotsi tarjosi päätöstä odottaville siirtolaisille mahdollisuuden asua vastaanottokeskuksissa piileskelyn sijaan. Kuitenkin moni oli piileskellyt vuosikausia ja pelkästään uuden hakemuksen toimittaminen viranomaisille henkilökohtaisesti tuntui joillekin ylitsepääsemättömältä. Siirtolaisaktivistit kehottivatkin, että viranomaisille tulisi ilmoittaa sukulaisen tai ystävän osoite, ei oman oleskelupaikkansa osoitetta.

Väliaikaisen lain voimassaolon aikana kaikki Ruotsin säilöönottokeskukset olivat poissa toiminnasta, sillä lain mukaan yhtäkään karkotusta ei saanut laittaa täytäntöön, koska hakemusten käsittely on kesken. Lisäksi säilöönottokeskuksien henkilökunta on osallistunut hakemusruuhkan purkamiseen tekemällä turvapaikkapäätöksiä. Perinteiset rajat eri viranomaisten tehtävien välillä näyttävät kaatuneen poikkeustilanteessa, sillä samat henkilöt, jotka työskentelevät säilöönottokeskuksissa, tekevät myös osan turvapaikkapäätöksistä. Vaikka hakemuksia käsitellään edelleen, säilöönottokeskukset jatkoivat kuitenkin toimintaansa huhtikuussa 2006 kuten ennenkin.[5]

Uusi ulkomaalaislaki astui voimaan 1.4.2006. Suurin muutos on, että valitukset menevät oikeuskäsittelyyn, jossa hakija on toinen osapuoli ja ulkomaalaisvirasto toinen. Kummankin tahon tulee näyttää toteen argumenttinsa – aiemmin todistustaakka oli ainoastaan hakijalla. Hakijalla on myös oikeus tulla kuulluksi oikeudessa, kun aiemmin hakijat eivät juuri saaneet tähän mahdollisuutta. Sosialidemokraatit ja konservatiivit kannattavat Ruotsissa kuitenkin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa, niinpä lakimuutoksesta huolimatta siirtolaisille ei ole odotettavissa parempia aikoja. [6] Uuden lain muotoilu, jossa hakijaa kuunnellaan oikeuskäsittelyssä, on paljastunut tavaksi kontrolloida siirtolaisia: hakijoita on viety suoraan säilöön omasta oikeuskäsittelystään.

Suomen tapaus: b-lupaliikehdintä

Vuonna 2005 noin puolet ulkomaalaisviraston tekemistä myönteisistä oleskelulupapäätöksistä oli b-lupia eli tilapäisen oleskelun lupia. Kaikki B-luvan saaneet nuoret eivät ole saaneet päässeet peruskouluun, koska lupa ei oikeuta kuntapaikkaan. Yli 16-vuotiailla ei ole oikeutta päästä peruskoulun jälkeiseen koulutukseen eivätkä he voi tehdä laillisesti töitä, koska b-lupa ei sisällä työlupaa. B-luvan saaneilla ei ole myöskään oikeutta perheenyhdistämiseen. Väliaikainen lupa tulkitaan sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluissa siten, että henkilöllä on oikeus vain välttämättömään palveluun. B-lupa voidaan myöntää vuodeksi kerrallaan. Mikäli henkilöä ei karkoteta maasta ensimmäisen lupavuoden jälkeen, vaan lupa uusitaan toiseksikin vuodeksi, henkilöllä on oikeus tehdä töitä, mutta muut rajoitukset pysyvät voimassa.

B-lupia ryhdyttiin myöntämään vuoden 2004 ulkomaalaislain uudistuksen jälkeen. Jo aiemmin Suomessa oli joukko ihmisiä, joita ei voitu teknisistä syistä poistaa maasta pakkokeinoin. B-lupa on taustaltaan kriisilupa, koska b-lupia on myönnetty ihmisille, jotka tulevat maista, joihin on hankalaa karkottaa ihmisiä: etupäässä Somalia, Afganistan ja Irak.[7] Luvan idea on, että koska kyseisiä henkilöitä ei voida karkottaa välittömästi Suomesta, heitä pidetään oikeudettomassa tilassa, kunnes karkotus onnistuu Suomen poliisin pystyessä rakentamaan vastaanottajamaan poliisin kanssa sopimuksen palautuksista.[8] Siirtolaiset ovat jumissa Suomessa, koska matkustusasiakirjaa on vaikea saada. Samaan aikaan heidän ei ole tarkoituskaan saada jäädä Suomeen. B-status on siis ”myönteinen” oleskelulupapäätös, joka paradoksaalisesti huonontaa hakijan asemaa verrattuna hakuprosessissa olemiseen. Moni valittaa päätöksestä, koska valitusprosessin aikana sallitaan työnteko, mutta ei enää silloin, kun b-lupa on myönnetty. B-lupakäytäntö introdusoi Suomeen uutta maahanmuuttopolitiikkaa, jonka viesti on hyvin selvä: siirtolaiset eivät tarvitse oikeuksia.

Maahanmuuttajatahoilta tullut kutsu protestoida tällaista epävarmistamista ja oikeuksien riistämistä vastaan mielenosoituksella maaliskuussa 2006 ei – toisin kuin Ruotsissa – kerännyt ympärilleen laajaa eri ryhmittymien koalitiota. Päinvastoin, mielenosoituksen valmisteluprosessi osoitti terävästi sen, minkä me olimme tienneet jo usean vuoden ajan: ihmisoikeusjärjestöt pyrkivät jarruttamaan jokaisen mobilisaation ja tapahtuman vaatimuksia sekä näkemään tapahtuman omien organisaatioidensa hännän kohotuksena (”vihdoinkin jotain todellista!”). Kuitenkin pelko oman järjestön asiallisuuden ja maineen menetyksestä sen kautta, että osallistutaan tiiviiseen yhteistyöhön maahanmuuttajien itsensä kanssa, osoitti ainoastaan sen, kuinka hankalaa maahanmuuttajien on saada vaatimuksilleen yhteiskunnallista tukea vakiintuneesta järjestökentästä. Keskeiset maahanmuuttoasioiden parissa toimivat järjestöt kuten Ihmisoikeusliitto, Pakolaisneuvonta ja Suomen Punainen Risti vetäytyivät mobilisaatiosta kokonaan.

Pitämällä lähtökohtanaan ulkomaalaislakia, turvapaikkajärjestelmää sekä ihmisoikeuksia kyseiset järjestöt osallistuvat nykyisen asiantilan ylläpitämiseen, ei sen muuttamiseen. Järjestöt joutuvat puolustamaan b-lupaa, tai ainakin olemaan asettumatta sitä vastaan, koska b-lupa on osa ulkomaalaispolitiikkaa ja turvapaikkajärjestelmäajattelua, joka jakaa ulkomaalaiset humanitaarisiin ja taloudellisiin maahanmuuttajiin. Sen sijaan vaatimukset yhtäläisistä oikeuksista, jotka muodostuivat maahanmuuttajien itsensä verkostoissa, eivät kohdistuneet turvapaikkajärjestelmään, vaan oikeuteen työhön, asuntoon, palveluihin ja koulunkäyntiin.[9]

Turvapaikkajärjestelmän luonne kontrollina

Ruotsissa ja Suomessa turvapaikkajärjestelmällä on edelleen merkittävä rooli,vaikka turvapaikkajärjestelmän luonne kontrollina on käynyt hyvin selväksi. EU-maista turvapaikkaa hakeneiden määrä on ollut laskussa: ihmiset tietävät turvapaikan hakemisen olevan paitsi usein turhaa myös vaarallista ja johtavan lopulta karkotukseen. Yhä useammat hakevatkin sitä ainoastaan jouduttuaan tekemisiin poliisin kanssa ja estääkseen välittömän karkotuksen. Kuitenkin Ruotsissa ja Suomessa keskustelut siirtolaisuuspolitiikasta käydään usein turvapaikkajärjestelmän ympärillä ja sen antamissa käsitteellisissä rajoissa. Kummassakin maassa hyvin pieni osa turvapaikanhakijoista saa turvapaikan. Useimmat saavat oleskeluluvan suojelun tarpeen perusteella tai muista syistä.

Turvapaikkajärjestelmän uskottavuuden ja humaanisuuden illuusion ylläpitämiseksi tarvitaan tietynlainen kuva siirtolaisesta. Tässä työssä ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestöt ovat keskeisiä: ne luovat kuvaa siirtolaisista kotinsa jättäneinä, muutokseen pakotettuina – yksinkertaisesti uhreina. Ne eivät voi käsittää henkilöitä, jotka eivät kohdista nostalgiaa entiseen elämäänsä ja jotka eivät saavu anomaan armoa ihmisoikeusjärjestöiltä, vaan jotka järjestävät itselleen oman juristin, laittoman työpaikan, luovat verkoston pikkukriminaalien kanssa pahan päivän varalle sekä suunnittelevat jo seuraavaa siirtoa johonkin uuteen maahan omaisuutensa mahtuessa muovipussiin. Nämä henkilöt eivät näy julkisuudessa ja heille ei jaeta Vuoden Maahanmuuttaja-palkintoja. Järjestöt ovatkin äärimmäisen hyödyllisiä vallitsevalle politiikalle: ne ylläpitävät vanhoja asetelmia ja tuottavat vaaratonta kritiikkiä, mikä puolestaan ylläpitää ”kansalaiskeskustelua” ja varmistaa sen, että mikään ei muutu.

On huomioitava, että monet kontrollimekanismit nimenomaan toimivat turvapaikkajärjestelmään vedoten. Siksi ei olekaan hämmästyttävää, että joudumme todistamaan varsinaista turvapaikkajärjestelmän uutta tulemista: kaikki tuntuvat puhuvan ”ihmisoikeuksien” ja ”oikeiden” pakolaisten puolesta. Suomen sisäasiainministeri Kari Rajamäki on toistuvasti puolustanut turvapaikkajärjestelmää haukkumalla turvapaikanhakijoita järjestelmän väärinkäyttäjiksi ja esitellyt omia laskelmiaan siitä, kuinka kalliiksi turvapaikanhakijoiden ylläpito tulee. Kuitenkin lähes jokaisella pääkaupunkiseudulla asuvalla turvapaikanhakijalla on työpaikka. He maksavat useimmiten asumisensa itse eivätkä saa minkäänlaista yhteiskunnan avustusta. Siivous- ja ravintola -alalla he ovat merkittävä työvoimareservi. Turvapaikanhakijat tuottavat pääkaupunkiseudun julkiselle taloudelle huomattavan määrän verotuloja. Menoja heistä aiheutuu yleensä vain ensimmäisten kolmen kuukauden sisällä turvapaikkahakemuksen jättämisestä, jolloin he ulkomaalaislain mukaan eivät saa tehdä töitä. Vaikka ihmisoikeusjärjestöt ja sisäministeriö näennäisesti ovat toistensa kimpussa, ja vaikka järjestöt ovat keskittyneet kritisoimaan ministeri Rajamäen siirtolaisvihamielisiä kommentteja, paradoksaalisesti heillä on yhtenevä kanta maahanmuuttoasioissa: ”oikeat” turvapaikanhakijat tulee erotella ”vääristä” ja tärkeintä on tehdä turvapaikkapäätökset viivyttelemättä.

Koska mahdollisuudet päästä sekä Ruotsiin että Suomeen työluvan kautta ovat minimaaliset, siirtolaiset joutuvat pyrkimään maahan turvapaikkajärjestelmän kautta. Useimmilla hakijoilla ei ole epärealistisia odotuksia myönteisestä päätöksestä. Turvapaikkapäätöksen odottaminen saattaa kestää vuosikausia ja tuona aikana on mahdollista tehdä töitä ja joko säästää rahaa tai lähettää sitä sukulaisille jonnekin toiseen maahan. Suomessa byrokraattinen järjestelmä sekä limbotilat aiheuttavat lukuisia ongelmia ihmisille, jotka haluaisivat tehdä töitä.[10]

Turvapaikkajärjestelmän kierous on siinä, että globalisaation aikakaudella se vaatii ihmisiltä yksilöllisiä perusteita turvapaikan saamiselle. Jokainen turvapaikanhakija joutuu erittelemään koko historiansa, uskonnolliset tapansa, yhteiskunnallisen toimintansa, perhesuhteensa, sairautensa – paljastamaan itsensä yksilönä samaan aikaan, kun niin sanotun yksilöllisen tutkinnan ainoa tavoite on löytää joku syy, jonka perusteella oleskelulupaa ei anneta.[11] Se houkuttaa ihmisiä epätoivoisiin tekoihin kuten tekemään kehoonsa itse kidutusjäljet.

Suomessa ja Ruotsissa säilöönottokeskukset toimivat kiinteänä osana turvapaikkajärjestelmää: säilöönotto perustuu liki aina turvapaikkatutkintaan. Suomessa säilöönottokeskukseen laitetaan juuri maahan tulleita turvapaikanhakijoita, joiden matkareitti ja henkilöllisyys ovat epäselviä. Useimmissa tapauksissa säilöönoton syynä kuitenkin on karkotuspäätöksen saaneiden henkilöiden säilöminen keskukseen, jotta he eivät ryhtyisi piileskelemään. Ruotsissa säilöönotto perustuu pääasiassa piileskelyepäilyyn: on mahdotonta säilöönottaa henkilöitä henkilöllisyyden puuttumisen vuoksi, koska tämä tarkoittaisi, että vuosittain täytyisi säilöön ottaa noin 15 000 henkilöä. [12] Ruotsissa, samoin kuin Suomessa, siirtolaisia säilöön otetaan säilöönottotilojen lisäksi poliisivankiloihin silloin, kun säilöönottokeskukset ovat täynnä. Muut siirtolaiset, jotka odottavat päätöstä hakemuksiinsa, asuvat yleensä vastaanottokeskuksissa, joista he voivat poistua vapaasti asioilleen.

Kuten aiemmin jo todettu, vastaanottokeskukset eivät kuitenkaan nauti siirtolaisten luottamusta. Ruotsissa monet henkilöt eivät halua mennä niihin, vaan mieluummin pysyvät maan alla, koska luottamusta viranomaisiin ei ole. Suomessa on havaittavissa vastaava ilmiö, sillä vuonna 2005 avoimista vastaanottokeskuksista katosi noin 1400 henkilöä omille teilleen. Suomessa useimmat vastaanottokeskukset on sijoitettu perifeerisiin paikkoihin, joista on hankala käydä töissä ja joissa on vaikea työllisyystilanne. Niinpä siirtolaiset jättävät vastaanottokeskuksen tullakseen töihin pääkaupunkiseudulle. Mikäli he eivät ilmoittaudu poliisille tai ota yhteyttä vastaanottokeskukseen selvittääkseen katoamisensa, heidän turvapaikkahakemuksensa saattaa raueta. Toimeentulotuki siirtolaisille maksetaan vastaanottokeskuksen kautta, joten sen saaminen lakkaa, jos poistuu vastaanottokeskuksesta selvittämättä asiaansa. Suurin osa 1400 kadonneesta oli niin sanottuja Dublin-tapauksia, jotka tietävät saaneensa tai saavansa kielteisen päätöksen ja katoavat ennen karkotusta. Dublin-sopimus määrää henkilön hakemaan turvapaikkaa siitä EU-maasta, jonne hän on ensimmäisenä saapunut: tämän maan tulee käsitellä hakemus, eikä hakijalla ole oikeutta hakea turvapaikkaa muista EU-maista. Dublin-sopimus on synnyttänyt arkipäiväisen karkotuslentojen verkoston, koska ihmiset pitää siirtää siihen maahan, jonne he ovat ensimmäiseksi saapuneet päästyään unionin alueelle tai jossa he mahdollisesti ovat aiemmin hakeneet turvapaikkaa. Sormenjälkitunnisteiden avulla paljastuvat mahdolliset aiemmat hakemukset sekä matkareitit ja ”turvapaikkapäätösten tekeminen” mahdollistuu välittömästi. Eurodac-tietokantaan on arvioitu kertyvän vuosittain noin 400 000 henkilön sormenjäljet.

Kamppailujen suhde leireihin

”Vankikin on vapaampi – tuntuu kuin vangilla olisi enemmän vapauksia kuin minulla”, kommentoi irakilainen nuori mies, kun häntä haastateltiin tilanteestaan turvapaikanhakijana Suomessa. Onko hänet säilöönotettu? Ei suinkaan. Hän elää ”vapaana”, b-statuksella ja tuon statuksen rajoitusten alaisuudessa. Kun poliisi antoi päätöksen tiedoksi hänelle, muista kuin työhön liittyvistä rajoituksista ei mainittu sanaakaan. Pikku hiljaa hänelle kävi ilmi, ettei hänellä oikeastaan ole mitään oikeuksia eikä hän voi tehdä julkisessa sfäärissä yhtään mitään. Lisäksi ainoana henkilöllisyysdokumenttina hänellä on vastaanottokeskuksen asukaskortti, joka ei yksin kelpaa henkilöllisyystodistukseksi. Irakilaisen nuorukaisen sanat olisivat voineet olla säilöönotetun – toisaalta nykyään ne voivat olla kenen tahansa siirtolaisen sanat. Mikä paljastaisi yksinkertaisemmin kontrolliyhteiskuntien toiminnan logiikan kuin siirtolaisten tilanne, jossa kokemus vankina olosta syntyy täysin ”vapaassa” yhteiskunnassa? B-lupakäytäntö on yksinkertainen esimerkki kontrollin kohdistumisesta toiminnan sijasta elämän ja toiminnan mahdollisuuksiin.

Sen sijaan, että ohitettaisiin yllämainitun kaltaiset lausumat stressaantuneen siirtolaisen hourailuna, ei oikeastaan ole mitään tärkeämpää kuin pysähtyä niihin. Vaikka siirtolaiset edelleen kulkevat eristämisen tilojen läpi, on selvää, että nämä tilat linkittyvät uudella tavalla muihin uusiin kontrollimuotoihin. Ruotsissa vastaava kokemus vankina olosta on kokemus leiriytymisestä sisätiloihin, kellareihin, nauliutuminen television ääreen. Siksi oikeuksien vaatiminen siirtolaisille ja leirien vastustaminen ovat erottamattomia, sillä ilman vapautta tai mahdollisuutta toimintaan <em>yhdessä siirtolaisten kanssa</em>, ei leirin logiikkaa voida muuttaa. Rajat vapauden (oikeudeton tila) ja vapaudenriiston (internointi) välillä hämärtyvät ihmisten kokemuksissa. Leirin logiikka laajenee yhteiskuntaan tavalla, joka pakottaa siirtolaisen itse kontrolloimaan ja rajoittamaan toimintaansa, liikkumistaan ja tulevaisuuden toiveitaan.[13]

Hajahuomioita tulevaisuuden Euroopasta: siirtolaiset ja hallittu maahanmuutto

Muistanette Euroopan unionin territorion ulkopuolelle – ”lähtöherkille alueille” – kaavaillut erityiskeskukset, joiden perustamista ehdotettiin muun muassa vuonna 2003? Ehdotuksen saama kritiikki keskittyi pääosin problematisoimaan leirien perustamista Euroopan unionin ulkopuolelle, koska se romahduttaisi turvapaikkajärjestelmän. On katsottu, että leirien perustaminen lakkauttaisi lopullisesti vuoden 1951 pakolaissopimuksen merkityksen sekä ydinajatuksen globaalin vastuun jakamisesta liittyen köyhyyteen ja ihmisoikeusloukkauksiin.[14]

Hollannin oikeusministeriön strategiajohtaja Theo Veenkamp, Demoksen johtaja Tom Bentley ja Cambridgen yliopiston tutkija Alessandra Buonfino julkaisivat 24.4.2003 pamfletin “People Flow, Managing migration in a New European Commonwealth”. Se pitää sisällään kauaskantoisen vision Euroopan unionista, jossa erityiskeskusten tai leirien perustaminen on ainoastaan yksi elementti.[15] Pamfletti tunnustaa turvapaikkajärjestelmän toimimattomuuden ja hahmottelee uutta kontrollien kirjoa, jolla siirtolaiset saadaan osaksi kilpailukykyistä taloutta. Linnake-Euroopan rakennusprojekti tunnustetaan epäonnistuneeksi, koska turvallisuusnäkökulman ja rajakontrollin korostaminen ei edistä unionin kilpailukyvyn kasvattamista siirtolaisuuden kautta. Nostan pamfletista esiin muutamia hajahuomioita, koska se on yksi paljastava esimerkki suunnitelmista syventää siirtolaisten prekarisaatiota sekä siirtolaisten ja jäsenmaiden kansalaisten sosiaalisten oikeuksien alasajoa.

Ehdotuksen mukaan ”muuttopalvelupisteisiin” rekisteröityisivät kaikki ne EU:hun yrittävät, joilla on passi. Rekisteröityminen ei takaa mitään muita oikeuksia kuin vapauden liikkua unionin alueella. ”Kauttakulkukeskuksiin” joutuisivat henkilöt, joilla ei ole rahaa eikä passia. Turvapaikkahakemusten käsittelyajaksi ehdotetaan viikon pituista aikaa. Jos päätöksestä haluaisi valittaa, se pitäisi maksaa itse. Kaikilta ei-rekisteröityneiltä henkilöiltä tulisi kieltää oikeus terveydenhoitoon, koulutukseen ja sosiaaliturvaan. Ehdotuksen mukaan sosiaaliturvan takaamat oikeudet Euroopassa ovat merkittävä este siirtolaisten menestyksekkäälle integroitumiselle eurooppalaisiin yhteiskuntiin. Ne pitää poistaa, koska ne vähentävät uusien tulokkaiden emotionaalista hyväksyntää vastaanottajamaan kansalaisten keskuudessa. Pamfletti ehdottaakin yksilöllistä suunnitelmallisuutta jokaisen siirtolaisen kohdalla: jokaisen uniikki kapasiteetti tulee ottaa käyttöön. Sosiaaliturvan katsotaan estävän siirtolaisia arvioimasta heidän omia taloudellisia näköalojaan ja strategioitaan.

Tarvitaan yksiselitteiset ja suorat jäähyväiset sosiaaliturvalle, jota valtiot antavat siirtolaisille. Tämän sijaan on kaavailtu taloudellisten lainojen antamista ja henkilökohtaisen kehityksen suunnitelmia (”personal development pathways”), joiden avulla kartoitetaan lainan takaisinmaksu. Pamfletti korostaa, että se, ettei anneta mitään ilmaiseksi, kunnioittaa ihmisten velvollisuuksia ja kykyjä luoda rikkautta. Tavoitteena on kaikkien siirtolaisten mukanaan tuomien energioiden ja motivaatioiden haltuun ottaminen. Tämä linja täydentää unionin jäsenvaltioiden sitoutumista Lissabonin strategiaan, jonka tavoitteena on tehdä unionista maailman dynaamisin talousalue. Keskeistä ehdotuksessa on ihmispääoman uudenlainen suhde rikkauden tuottamiseen: ihmisruumis tulee käsittää itsessään resurssina ja investoinnin käsite pitää laajentaa itse ihmiseen, ei ainoastaan koskemaan finanssipääomaa, materiaalisia resursseja ja teknologiaa. Jottei Euroopan unioniin muuttaneelle siirtolaiselle jäisi ”epäselviä lojaalisuuksia” muita tahoja kuin Eurooppaa kohtaan, järjestettäisiin mahdollisen kansalaisuuden saamisen kunniaksi Kansalaisuuden Päivä, jota juhlistettaisiin kaikissa EU-maissa vuosittain samaan aikaan.

Nämä vaatimattomat hajahuomiotkin ovat riittäviä muistuttamaan, minkälaiset panokset siirtolaisuuspolitiikan muovaamisessa on. Pamfletissa ei tunnusteta siirtolaisten jo nyt keskeistä merkitystä taloudelle niin laittomina kuin laillisinakin työntekijöinä. Sen muotoilema kuva tulevaisuuden Euroopasta on kammottava eikä esille tullut prekarisaatio ja oikeuksien kiristäminen suinkaan rajoitu pelkästään siirtolaisiin. Vastaava poliittinen viesti löytyy muun muassa jäsenmaiden kansalaisten ”hyvinvointia” koskevista keskusteluista ja koulutuksen sitomisesta markkinoiden tarpeisiin.

Lopuksi

Sekä Ruotsi että Suomi toteuttavat siirtolaispolitiikkaa, jonka avulla otetaan aikalisä toteuttamalla tilapäisratkaisuja tilanteessa, jossa on mahdotonta suunnistaa vanhojen rakenteiden avulla. Ruotsissa hallitus on tullut vastaan asiassa lupaamalla ihmisille uuden mahdollisuuden hakea oleskelulupaa. Mutta eikö tämä jo osoita, että turvapaikkajärjestelmä sellaisenaan on jo haudattu? Oleskeluluvan uudelleenhaun mahdollisuudella ei ole mitään tekemistä perinteisen turvapaikkatutkinnan kanssa, koska kyse on poliittisen paineen alla tapahtuneesta myönnytyksestä. Kampanjan merkitys on siinä, että se osoitti ongelman sijaitsevan turvapaikkajärjestelmän tuolla puolen: kysymys on siirtolaisten oikeuksista, elämästä. Kampanja synnytti murtuman siirtolaisuuskeskusteluun, minkä jälkeen poliittisia keskusteluja siirtolaisuudesta ei voida Ruotsissa enää käydä entiseen tapaan.

Suomessa hetkellä, jolloin viesti b-lupien vastaisesta aloitteesta tulee voimakkaana maahanmuuttajilta, suomalaiset kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöt tekevät kaikkensa jarruttaakseen muutosta, uuden syntymistä, murtuman tapahtumista. Järjestöt ovat oikeassa siinä, että b-lupia on aiemmin myönnetty hyvin vähän ja että nyt huomiota on herättänyt nimenomaan niiden laajamittainen myöntäminen tavallisen oleskeluluvan oikeuksineen sijaan. B-lupakäytäntö, joka sinänsä oli tarkoitettu ”pieneen käyttöön”, laajeni yhtäkkiä normaaliksi käytännöksi ja voidaan sanoa, että näin juuri toimii politiikka tai kontrolli, joka ei nimenomaan ole sidottu lakiin, vaan joka on itse jatkuvassa liikkeessä ja jonka rajoja on mahdotonta määrittää. On käynyt yhä selvemmäksi, että suurimmat ongelmat ovat lain soveltamisen tasolla. Silti ulkomaalaislakiin vetoaminen on keskeinen osa kansalaisjärjestöjen arsenaalia: tässä politiikan tekemisen tavassa yritetään runnoa kaikki siirtolaisia koskevat tilanteet ja ilmiöt ulkomaalaislain muotoon tai löytää sieltä pykälä tai momentti, joka kertoo, että laista löytyy teoreettinen mahdollisuus kussakin tapauksessa edistää siirtolaisten asemaa. Kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta tällainen politikointi ainoastaan yrittää vapautua ajattelemasta itse siirtolaisten asemaa ja lukuisia ongelmia ja ristiriitoja. Se toivoo lain sisältävän ratkaisun ja tuovan helpotuksen, ilman kamppailua ja vaivaa.

Terrorismin vastainen sota on entisestään lisännyt siirtolaisiin kohdistuvia poikkeustoimia sekä heikentänyt Euroopassa kidutusta koskevan absoluuttisen kiellon merkitystä. Iso-Britanniassa otettiin käyttöön joulukuussa 2001 antiterrorismilaki (The Anti-Terrorism, Crime and Security Act, ATCSA), joka mahdollistaa loputtoman säilöönoton ilman oikeudenkäyntiä. Todisteet syytettyä vastaan ovat salaisia eikä syytetyllä ole mahdollisuutta saada tietoonsa todisteita, joilla häntä syytetään. Espanja kiristi olemassa olevia antiterrorismilakejaan ja teki mahdolliseksi neljän vuoden säilöönoton ilman syytteitä. [16] Linkki terrorismin vastaisen sodan ja laittoman siirtolaisuuden torjumisen välillä on tullut kiusallisen tutuksi joka paikassa, myös Suomessa.[17]

Kysymyksiä, joihin pitäisi etsiä vastauksia, unohtamatta tiettyjä lokaaleja elementtejä, jotka määrittävät leirejä ja siirtolaisten kohtelua, ovat: minkälainen funktio leireillä tulee olemaan osana siirtolaiskontrollia? Minkälaisia hierarkioita on syntymässä – ketkä päätyvät leireille, ketkä eivät? Kuinka onnistua liittää erillään pidetyt sfäärit (internointi ja vapaudessa kontrollointi) osaksi samaa kamppailun kenttää? Näiden linkkien rakentaminen sekä informaation tuottaminen säilöönottoleireiltä ja –keskuksista on tarpeellista. Joskus se tarkoittaa saman toistamista, samojen metodien toteuttamista ja paluuta samaan paikkaan.

Suomalaisessa oikeuskäytännössä pelkkä henkilöllisyyden selvittäminen tai rikosepäily ilman syytteitä ei ole edes pidätyksen peruste, vangitsemisesta puhumattakaan. Siirtolaisten kohdalla länsimaiset oikeusperiaatteet lakkaavat toimimasta.[18] Kokemus leireistä ei ole kuitenkaan jotain, joka kuuluu ainoastaan siirtolaisille. Se on kokemus poliittisesta järjestelmästämme. Ruotsin ja Suomen viimeaikaiset tapahtumat ovat tärkeitä leirien vastaisessa kamppailussa ja turvapaikkajärjestelmän kriisin esilletuomisessa, koska ne ovat samalla pyrkimyksiä murtautua ulos vakiintuneiden järjestöjen valmiiksi rajatuista agendoista kohti tiiviimpää yhteistyötä siirtolaisten itsensä kanssa. Siksi kamppailu kohdistuu samalla politiikan mahdollisuuksiin sinänsä. Kokemukset myös muistuttivat jälleen kerran siitä, että kysymys asetetaan yhdessä heidän kanssa, jotka pystyvät tuntemaan ongelman.

Viitteet

[1] Flyktingamnesti 2005. Upprättelse & Uppehållstillstånd. Kampanjalehti. Numero 1/2005. Kiitokset Flyktingamnesti2005-kampanjan aktiiville Jenny Lindille, joka ystävällisesti informoi minua kampanjan taustoista ja ruotsalaisesta maahanmuuttopolitiikasta.
[2] Järjestöjen selitykset olivat perinteisiä: “meidän järjestömme periaatteet eivät salli tällaista”, “me emme voi osallistua jos mukana on antifasistien verkostoja/järjestöjä”. Kampanjan sisältö pystyi kuitenkin yhdistämään ihmisiä ja organisaatioita, joilla ei muuten välttämättä olisi mitään yhteistä. Esimerkiksi Tukholmassa yhteistyötä tekivät Ruotsin Rauhankomitea (Svenska Fredskommittén), Sosialistinen puolue (Socialistiska Partiet) ja Kukaan ei ole laiton –ryhmä (Ingen människa är illegal) saaden paljon tukea vihreiltä (Miljöpartiet) ja vasemmistopuolueelta (Vänsterpartiet).
[3] Ruotsin ulkomaalaisvirasto toteaa: ”Ihmiset, joille on kieltäydytty antamasta oleskelulupaa, mutta jotka eivät poistu maasta, kohtaavat usein ongelmia. Erityisesti lapset saattavat kärsiä siitä, että perheellä ei ole laillista statusta maassa.” http://www.migrationsverket.se/english.jsp
[4] Tilanne oli tämä artikkelin kirjoittamisehetkellä kesällä 2006.
[5] Osa kampanjan aktiiveista ei halunnut problematisoida sitä, onko oikein, että samat henkilöt jotka vartioivat säilöön otettuja, myös päättävät oleskeluluvasta. Osa aktiiveista nimittäin tulkitsi tilanteen olevan hakijoille eduksi: säilöönottokeskusten henkilökunnalla ei ole koulutusta asiaan, joten heidän oletettiin tekevän enemmän myönteisiä päätöksiä kuin koulutettujen henkilöiden.
[6] Ruotsin siirtolaisuusministeri (vuodesta 2003) ja sosialidemokraatti Barbro Holmberg on muun muassa julkisesti sanonut, että piileskelevien siirtolaislasten kärsimyksistä voidaan syyttää ainoastaan lasten itsensä vanhempia.
[7] Näiden lisäksi myös Sudan, Sri Lanka, Sierra Leone, Serbia ja Montenegro, Angola ja Iran.
[8] Somaliyhteisöt joutuivat paniikkiin uutisten kertoessa keväällä 2006, että Suomen poliisin analyysin mukaan on turvallista palauttaa somalialaisia kaikkiin maan osiin. ”Tappaisivat meidät mieluummin täällä”, he kommentoivat uutista. Artikkelin kirjoittamisen jälkeen tammikuussa 2007 ulkomaalaisvirasto ilmoitti aloittavansa afgaanien karkottamisen.
[9] Vihreän liiton varapuheenjohtaja Anni Sinnemäki jätti mielenosoituspäivänä 21.3.2006 lakialoitteen, jossa hän vaati, että kaikki maahanmuuttajalapset on otettava kouluun. Lakialoitteessa ehdotettiin perusopetuslakia muutettavaksi siten, että jokaisen Suomessa asuvan lapsen oikeus käydä koulua on varmistettu oleskelulupatyypistä riippumatta.
[10] Eräs esimerkki: afrikkalainen opiskelija tuli Suomeen, haki oleskelulupaa ja sai kielteisen päätöksen, koska hänellä ei katsottu olevan riittävästi rahaa turvattuun toimeentuloon. Rahapulassa henkilö meni töihin kahteen siivousfirmaan. Sittemmin henkilö avioitui ja haki oleskelulupaa perhesiteen perusteella. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että mies oli ollut töissä ilman oleskelulupaa eli oli tapahtunut ulkomaalaisrikkomus. Työnantajayrityksiä ryhdyttiin epäilemään työluparikoksista, vaikka työsuhteet olivat laillisia: verot ja eläkemaksut maksettiin. Lain mukaan ulkomaalainen opiskelija saa tehdä töitä, kun hänelle on myönnetty oleskelulupa, mutta henkilölle sitä ei oltu myönnetty, koska valitusprosessi oli kesken. Hakemuksen hylkäämisen syy oli aiemmin nimenomaan rahan puute. Maailman köyhimpiin valtioihin kuuluvasta maasta tulleen opiskelijan olisi pitänyt sinnitellä ilman työtuloja Helsingin hintatasossa (henkilökohtainen tiedonanto, lakimies Ville Hoikkala).
[11] Eräs esimerkki: suomalainen nainen haki aviomiehelleen, joka on ulkomaalainen, oleskelulupaa Suomeen. Poliisi epäili avioliittoa lumeavioliitoksi ja pariskunta kuulusteltiin. Kuulustelu oli perusteellinen. Eräs kysymyksistä kuului: kun menette nukkumaan parisänkyynne, kumpi teistä nukkuu vasemmalla ja kumpi oikealla? Vasen ja oikea tunnetusti vaihtelevat sen mukaan, mistä suunnasta makuuhuonetta tarkastelee. Molemmat ilmoittivat nukkuvansa vasemmalla. Tämä tulkittiin ulkomaalaisvirastossa osoitukseksi siitä, että avioliiton tarkoitus ei ole viettää todellista perhe-elämää, vaan se on solmittu maahantulosäännösten kiertämiseksi (henkilökohtainen tiedonanto, lakimies Ville Hoikkala).
[12] Ruotsissa on viisi säilöönottokeskusta, Suomessa ainoastaan yksi.
[13] Suomessa yksikään ihmisoikeusjärjestö ei ole kritisoinut säilöönottokeskusta, ei myöskään mikään puolue. Vihreiden ja vasemmistopuolueen nuorisojärjestöt ovat ottaneet säilöönottokeskukseen kielteisen kannan. Vihreä liitto linjasi puoluekokouksessaan keväällä 2005, että se pyrkii saamaan Suomeen toisenkin säilöönottokeskuksen! On kummallista, että ”ihmisoikeuksien” puolustajat ovat valmiita säilöön ottamaan ulkomaalaisia lukkojen taakse, vaikka jo pakolaissopimus, johon he muutoin usein viittaavat, kieltää turvapaikanhakijoiden rankaisemisen henkilöllisyyspapereiden puuttumisen ja laittoman maahantulon perusteella.
[14] Katso muun muassa Human Rights Watch:n kritiikki ”Closed-door Immigration Policy is Shameful Vision”, http://www.hrw.org/english/docs/2004/09/16/eu9351.htm
[15] http://www.demos.co.uk/uploadstore/docs/MIGR_ft.pdf. Vaikka pamfletin ehdottama leirien perustaminen ei kerännyt innostunutta vastaanottoa, ei ole mitään syytä olettaa, että sen ajatukset olisi haudattu. Kuten pamfletissa mainitaan, ”ideoita ja ehdotuksia ei esitetä välittömiksi ratkaisuiksi, mutta ne toimivat kimmokkeena jatkuvalle julkiselle keskustelulle, testaukselle, käytäntöjen suunnittelulle sekä tutkimukselle”. Lisäksi kirjoituksessa korostetaan, että siirtolaispolitiikkaa on lähdetty tarkastelemaan puolen vuosisadan perspektiivillä.
[16] “Counter-Terrorism Measures and the Prohibition against Torture and Ill-treatment”, Human Rights Watch, huhtikuu 2003. http://hrw.org/campaigns/migrants/docs/eu-counter-terrorism.pdf.
[17] Helsingin säilöönottokeskukseen suljetuilla on ulkomaalaislain mukaan oikeus pitää puhelimella yhteyttä ulkomaailmaan, ellei sitä poikkeuspäätöksellä kielletä. Laki ei tunne tietoverkkoja. Säilöön otetuilla olikin käytössään internet, kunnes ilmapiiri muuttui täysin keskuksesta tapahtuneiden pakojen jälkeen. Televisiosta tuli pakojen jälkeen ohjelma, jossa vihjailtiin säilöönottokeskuksen asukkaiden vaarallisuudesta. Ohjelman seurauksena säilöstä katkaistiin internetyhteydet sisäministeriön päätöksellä. On kuvaavaa, ettei tilanteessa nähty mitään skandaalimaista: olihan säilöön otetuista jo tehty mediassa potentiaalisia terroristeja.
[18] Työministeriö, joka hallinnoi Suomen ainoasta säilöönottokeskusta, vuokrasi valtiolta entisen Katajanokan vankilan vähiten huonokuntoisen itäsiiven kesällä 2002. Tila jäi vaille käyttöä, kun pääkaupunkiseudulle valmistui uusi vankila. Ironista asiassa on se, että Katajanokan vankilan sulkemisen yhteydessä oikeusministeriö totesi, että tilat eivät täytä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vaatimuksia ja vankilatoiminta täytyy tästä syystä lakkauttaa. Ennen vuotta 2002 ei-rikollisiksi epäillyt siirtolaiset sijoitettiin juuri samaiseen vankilaan, koska aikaisemmin ei ollut erillisiä tiloja säilöön otetuille (1.3.2002 astui voimaan laki, joka määrää, että siirtolaiset on sijoitettava erilliseen säilöönottotilaan, ei vankiloihin). Vankilatoiminnan lakattua se muutettiin vaivattomasti siirtolaisten internointileiriksi: tiloihin, jotka todettiin sopimattomiksi rikollisten säilytykseen, sullottiin entiseen tyyliin siirtolaisia lakimuutoksesta huolimatta. Näin noudatettiin lain kirjainta!

Ilmestynyt italiankielisenä aikakauslehdessä Conflitti globali..