Leireistä ja säilöistä – siirtolasvankilan poliittinen rakenne
8.12.2006
Säilöönottokeskuksista on muodostunut kiinteä osa länsimaiden tiukkaa rajapolitiikkaa. Säilöönottokeskukset ovat rajojen jatke valtion alueella, ja ne sijaitsevat kaikkialla Euroopassa, vaikka niitä ei näy tavallisilla kartoilla. Säilöönottokeskuksina voivat toimia niin lentokenttien odotusalueet, vankilat tai suljetut vastaanottokeskukset, ne voivat olla piikkilangoin tai muurein eristettyjä leirejä tai ”humanitäärisiä” valvontakameroin kontrolloituja tiloja. Tuhannet siirtolaiset ja turvapaikanhakijat odottavat kohtalonsa selviämistä – lähes poikkeuksetta paluuta takaisin lähtömaihin – internoituina näihin vankiloita muistuttaviin laitoksiin. Säilöönottokeskuksista onkin tullut normaaliin juridiseen järjestykseen integroituneina pysyvä ratkaisu siirtolaisten kontrolliin.
Ihmisten sulkeminen säilöönottokeskukseen on mahdollista vain, koska turvapaikanhakijoita ja siirtolaisia ei pidetä samanarvoisina ihmisinä kuin kansalaisia. Kansallisvaltio tunnustaa vain kansalaisten oikeudet, sen sijaan kansalaisuutensa de facto menettäneiden siirtolaisten oikeuksien toteutuminen on täysin kulloisenkin viranomaisen hyväntahtoisuudesta riippuvaista. Säilöönotossa konkretisoituu oikeuksien hierarkioiden luominen ja kansalaisten erottaminen ei-kansalaisista. Säilöönotossa kyse ei ole vain fyysisestä tilasta, vaan ulossulkemisen ja valitsemisen prosessista. Säilöönottokeskukset ovat seurausta kansainvälisen oikeuden tunnustamasta valtion oikeudesta säädellä rajojaan ja myöntää kansalaisuus ulkomaalaisille. Vaikka säilöönottokeskukset näyttävät todisteelta valtion suvereenista vallasta, ne ovat pikemminkin oire kansallisvaltion ja kansalaisuuden kriisistä.
Toivotun sosiaalisen järjestyksen ylläpitäminen vaatii omat epäjärjestyksen uhkakuvansa, jotka oikeuttavat järjestyksen tuottamisen ja ”vaarallisten” maahanmuuttajien ulossulkemisen. Tavoitteena on siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden systemaattinen kriminalisointi: kuvaavia esimerkkejä on ministeri Rajamäen käyttämät ilmaisut turvapaikkajärjestelmän väärinkäyttäjistä ja ankkurilapsista. Länsimaissa on aina suhtauduttu epäillen identiteetittömiin yhteiskunnan marginaaleissa eläviin ihmisiin. Niin irtolaiset, köyhät kuin hullutkin on nähty uhkina yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle, ja ratkaisuna on toiminut eristäminen yhteiskunnasta työpajoihin, köyhäintaloihin tai vankiloihin. Paradoksaalisesti siirtolaisten aiheuttama “uhka” on työn tekeminen pimeästi, mikä mahdollistaa eurooppalaisen talouden toiminnan – ja siten säilöönottokeskusten toiminta liittyy läheisesti siirtolaisten pääsyn sääntelyyn länsimaisille työmarkkinoille.
Vangitut vailla oikeuksia
Säilöönottokeskuksiin päätyvät useimmiten länsimaihin pyrkivät kolmannen maailman kansalaiset, jotka tiukan rajavalvonnan seurauksena joutuvat turvautumaan laittomiin keinoihin. Säilöönottoa voidaan soveltaa monilla eri perusteilla, mutta yleisesti ottaen se ei perustu mihinkään rikokseen, vaan esim. henkilöllisyyden tai maahantuloreitin selvittämiseen. Säilöönotto voi toimia myös varotoimenpiteenä käännytys- tai karkotusprosessin yhteydessä pelättäessä henkilön pakenemista tai piiloutumista. Lähtömaiden tilanteen ja EU:n rajapolitiikan seurauksena jopa puolet EU-alueelle saapuvista pakolaisista joutuu turvautumaan laittomaan rajanylitykseen suurista riskeistä huolimatta. Koska säilöönottoa sovelletaan juuri näihin turvapaikanhakijoihin, se sotii myös Geneven pakolaissopimuksen 31. pykälää vastaan, joka kieltää pakolaisten rankaisemisen pelkän laittoman maahantulon perusteella.
Huolimatta muodollisesta laillisesta perustasta, säilöönottokeskus on suljettu tila oikeuksien tuolla puolen, jossa kaikesta tulee mahdollista. Säilöönotto mahdollistaa loputtoman vangitsemisen, jos säilöön otettu ei anna viranomaisia tyydyttävää selvitystä ja todistusta esim. maahantulostaan. Säilöön otetuilta voidaan kieltää kaikki yhteydenpito ulkomaailmaan asianajajaa lukuun ottamatta – sikäli kuin edes kaikissa EU-maissa on mahdollista saada juridista apua. Ihmisiä voidaan sulkea säilöönottokeskukseen huolimatta esim. kidutuksesta johtuvista mielenterveydellisistä ongelmista. Säilöönottokeskukseen voidaan sulkea myös alaikäisiä lapsia. Lasten sulkeminen vankilanomaisiin olosuhteisiin, vieläpä ilman mitään rikosta, on vastoin kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia sekä ennen kaikkea vastoin yleistä oikeuskäsitystä. Säilöönottokeskuksista on muodostunut institutionalisoitunut ihmisoikeuksien loukkaamisen muoto.
Säilöönottoon ei tarvitse soveltaa edes samoja kohtuullisuussäännöksiä kuin vakavista rikoksista syytettyihin tutkintavankeihin. Olennaisempaa kuin vankien paremmat olot verrattuna turvapaikanhakijoihin on, että jos maassa oleskeluluvalla oleva ulkomaalainen tekee rikoksen, häntä ei yleensä laiteta vankilaan vaan käännytetään maasta. Heiltä siis evätään jopa oikeus vastata teoistaan. Riippumatta juridisesta statuksesta – tai asuvatko he säilöönottokeskuksessa, vastaanottokeskuksessa tai lähiössä – siirtolaiset elävät aina oikeudettomassa välitilassa vailla kansalaisuuden suojaa.
Katajanokka ja Metsälä
Suomen ensimmäinen säilöönottokeskus avattiin heinäkuussa 2002 Katajanokalle Helsinkiin. Sitä ennen – ja muualla maassa edelleenkin – epäilyttäviä maahantulijoita on suljettu poliisivankiloihin. Katajanokan säilöönottokeskus sijaitsi entisen vankilan tiloissa, vaikka turvapaikanhakijoiden sijoittaminen vankiloihin on kansainvälisten sopimusten vastaista. Kuvaavaa lisäksi on, että vankila oli suljettu, koska se ei täyttänyt kansainvälisten ihmisoikeussopimusten eikä modernin vankeinhoidon vaatimuksia. Muuan muassa Euroopan kidutuksen vastainen komitea arvosteli Katajanokan käyttämistä säilöönottokeskuksena.
Säilöönottokeskuksen toiminta perustuu ulkomaalaislakiin (301/2004) ja lakiin säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottokeskuksesta (116/2002). Säilöönottopäätökset tehdään pikaoikeudenkäynnissä yhden tuomarin päätöksellä kahdeksi viikoksi kerrallaan, ja ne voidaan uusia rajattomasti. Huolimatta laillisesta perustasta kyse on kuitenkin laillisesta lain ulkopuolella olevasta tilasta, sillä turvapaikanhakijat ja siirtolaiset sijoittuvat juridisesti harmaalle vyöhykkeelle. Siten poliisin ja säilöönottoyksikön työntekijöiden harkinnanvaraisista päätöksistä tulee käytännössä laki. Ukrainalaisen Shimanskin perheen kohtelu syksyllä 2003 paljastaa turvapaikanhakijoiden aseman konkreettisesti. Kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut perhe, alaikäiset lapset mukaan luettuina, huumattiin perheen vastustaessa käännytyksen toimeenpanoa. Päätöksen huumaamisesta teki poliisi, ilman lääkärin määräystä, sairaanhoitajien avustuksella.
Helsingin Metsälässä on tällä hetkellä Suomessa ainoa varsinainen säilöönottokeskus. Katajanokan vankilamaisuus on korvattu moderneilla valvonta- ja kontrollimekanismeilla, mutta useat karkaustapausten takia turvatoimia on tiukennettu. Henkilökunnalla on mahdollisuus rajoittaa vierailuja ja yhteydenpitoa omaisiin, oikeus ruumiintarkastuksiin niin säilöön otettujen kuin vierailijoiden kohdalla sekä mahdollisuus käyttää voimakeinoja asukkaita vastaan tarvittaessa. Säilöönottokeskuksessa on mahdollisuus asiakkaiden eristämiseen. Eristäminen perustuu joko poliisin tai säilöönottokeskuksen johtajan määräyksestä. Säilöönottokeskuksen historiaan kuuluu myös nälkälakkoja ja itsemurhayrityksiä. Suomessa säilöönottokeskuksia vastaan on kamppaillut etenkin No Border –verkosto.
Leirien Eurooppa
Säilöönottokeskuksissa voi hyvässä tapauksessa saada etnistä ruokaa, harjoittaa uskontoa tai pelata pelejä vapaaehtoisten kanssa, ja työntekijätkin voivat olla mukavia ihmisiä. Olennaisia ei ole kuitenkaan ihmiset ja heidän hyvyytensä tai pahuutensa, vaan suljetun tilan luominen lakien ja oikeuksien tuolle puolen sekä vapaudenriisto, joka ei perustu mihinkään rikokseen. Säilöönottokeskuksessa kaikesta tulee periaatteessa mahdollista, koska siellä ei ole lakia eikä oikeutta, johon vedota hallinnan mielivaltaa vastaan. Ihmisoikeuksien olemassaolosta päätöksen tekevät säilöönottokeskuksen työntekijät ja poliisi.
Euroopassa on pitkät perinteet ihmisten internoimisesta leireille hallinnollisena toimenpiteenä alkaen ensimmäisen maailmansodan viholliskansalaisten internointileireistä. Suomalaiset ovat myös hyödyntäneet leirejä ei-toivottujen ihmisten hallintaan: kansalaissodassa leireille päätyivät hävinneet punaiset, jatkosodassa venäläiset siviilit, samoin satoja kommunisteja on suljettu turvasäilöön ja lähetetty työleireille. Riippumatta näille leireille kulloinkin annettavasta nimestä, kyse on aina ei-kansalaisen paradigmaattinen tilasta kansalaisuuteen sidottujen oikeuksien tuolla puolen. Leirit voidaan siten ymmärtää paikkoina, joissa abstrakti kansalaisuus konkretisoituu: leiri määrittää ulossulkemisen kautta, mitä kansalaisuus on ja ketkä ovat kansalaisia.
Säilöönottokeskukset ovat leirien moderni muoto. Säilöönotossa on kyse räikeästä länsimaisten oikeusperiaatteiden loukkaamisesta pelkän kansallisuuden perusteella. Pelkkä henkilöllisyyden selvittäminen tai rikosepäily ilman syytteitä ei normaalissa suomalaisessa oikeuskäytännössä ole edes pidätyksen peruste, vangitsemisesta puhumattakaan.
Ihmisten sulkeminen ilman rikosta leireille ja säilöönottokeskuksiin on kaikkia länsimaisia oikeusperiaatteita vastaan. Vaatimus säilöönottokeskusten sulkemisesta ei ole siten yhtään radikaalimpi kuin vaatimus siirtolaisten ihmisarvon kunnioittamisesta..
